Kategoriat
Elokuva-arviot

Hei, te siellä television elokuvahankinnassa kuulkaas!

Eilinen sananvaihto YLE Teeman kanssa Twitterissä sai minut viimein tarttumaan Elonet-palveluun selvittääkseni itselleni tarkemmin, miten kurjasti Suomen televisio hlbtiq-elokuvia esittää. Olen ollut pitkään tyytymätön siihen tapaan millä suomalaiset televisiokanavat pyörittävät samoja, kuluneita ja alunperinkin hyvin ohuita, homoleffoja uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Paraatiesimerkki tästä on Hellyyteni kohde (The Object of my affection). Tämä on kiukuttanut minua erityisesti siksi että mielestäni huomattavasti parempia elokuvia ei ole esitetty.

Suomen toistakymmentä maksutonta televisiokanavaa esittävät suurinpiirtein kaikki elokuvia ja lähettävät niitä vähintään viisi viikossa kukin. Hyvin varovaisestikin arvioiden Suomen televisiokanavilla on käytettävissään 2500 elokuvapaikkaa ohjelmakartassaan vuodessa. Sitä odottaisi että vaikka vain joka sadas niistä olisi hlbtiq-elokuva tai -dokumentti ja sellaisen siis voisi nähdä joka toinen viikko. VÄÄRIN! Tyypillisesti noita elokuvia näkee 3-5 Pride-viikolla juhannuksen jälkeen ja 5-10 muun vuoden mittaan ripoteltuna sinne tänne kanavilla, siis enintään kerran kuukaudessa. Ongelmaa pahentaa se että elokuvatarjonnasta vastaavat eivät selvästikään ehdi käyttää aikaa tarjonnan laajempaan selvittämiseen vaan ottavat mitä ensimmäisenä saavat: tuoreimman Hollywood-roskan, mieluiten Oscar-listoilta. Ja sitten sitä toistetaan ja toistetaan ja toistetaan vuodesta toiseen.

Elonet on Kansallisen audiovisuaalisen instituutin palvelu johon on kerätty erityisesti suomalaiseen elokuvaan liittyviä tietoja hyvin laajasti. Koska sen lähdetietoina ovat myös edesmenneen Valtion elokuvatarkastamon tarkastustiedot ja tarkastus oli pakollinen kaikille julkisesti esitettäville ja kaupan tuotaville elokuville, löytyy Elonetistä varsin paljon tietoa myös ulkomaisesta elokuvasta. Erityisen mukavaa on että tietokantaan on tallennettu esitystiedot myös television osalta. On kuitenkin sanottava että tämä yhden päivän ja yhden miehen selvityskin osoitti että tiedoissa on puutteita. Olen esimerkiksi aivan varma että El cielo dividido ja Prayers fo Bobby (”Hyväksy minut”?) on esitetty Suomessa televisiossa.

Olen ilmeisesti nähnyt yli 300 hlbtiq-elokuvaa ja arvioinut niistä useimmat näille sivuille. Arvioista puuttuu kauan sitten näkemiäni elokuvia kuten Transamerica, Priscilla tai Maurice ja arvioiden joukossa on myös lyhäreitä ja dokkareita. Pengoin nuo arvioimani elokuvat esiin Elonet-palvelusta sikäli kun ne sieltä oli löydettävissä ja kartoitin niiden esittämistä televisiossa. Heti alkuun on sanottava että puolet näillä sivuilla arvioimistani elokuvista ei ole Elonet-tietokannassa. Se on varsin ymmärrettävää kun muistan miten vaikeaa joitakin noista elokuvista oli löytää ja miten satunnaisesti jotkin niistä lankesivat käsiini. Reilun 10% noista elokuvista olen itsekin arvioinut roskaksi, mutta myös erinomaisiksi arvioimistani elokuvista vain puolet löytyy palvelusta. Edelleen, 13% elokuvista löytyy Elonetistä mutta ilman esitystietoja, muutamat hämmästyttävän vähäisillä tiedoilla.

Minun on vetäydyttävä alkuperäisestä kärkkäydestäni asiassa ja oltava sitä mieltä että YLE, ja yllättäen myös Nelonen, tekee hidasta ja vähäistä mutta kumuloituvana varsin mittavaa työtä myös hlbtiq-elokuvan esittämiseksi. Olin yllättynyt siitä miten monet arvioimani hlbtiq-elokuvista olivat lopulta päätyneet televisioesitykseen jossain vaiheessa. Valitettavan monet vain kerran 15 vuoden aikana mutta kuitenkin. Ero noiden kahden välilä on myös selvä: YLE on esittänyt paljon myös korkeatasoista ja taiteellista elokuvaa kun Nelonen on keskittynyt selvästi viihteellisempään ja kevyempään kamaan. On jokseenkin silmiin pistävää miten vanhempi MTV jää Nelosen taakse noiden tietojen valossa; MTV on oikeastaan samoissa luvuissa kun huomattavasti tuoreemmat FOX ja TV5. Leffapaikkoja ohjelmakartoissa olisi huomattavasti taajempaan ja laajempaan esittämiseenkin.

Varsin yllätyksettömästi useimmin Suomen televisiossa esitettyjen hlbtiq-elokuvien listalta löytyvät:

Joissakin arvioimissani elokuvissa hlbtiq-teema on niin sivuosassa etten ole ollenkaan varma kuinka moni hyväksyisi niitä listalle. Niinpä esimerkiksi 13 kertaa esitetty Billy Elliot ei ole listalla. Jokainen 2010-luvulla television elokuvatarjontaa seurannut tunnistaa listan kärjen, nuo ne ovat juuri jotka täyttävät kaupallisten televisiokanavien hlbtiq-elokuvan kiintiön kerta toisensa jälkeen riistäen meiltä uudet elämykset. Listaa tuijotellessaan huomaa myös sen painottumisen kevyisiin ja tuoreisiin elokuviin. Cabaret vuodelta 1972, Kolmenkesken, Reality bites ja Daddy and the muscle academy ovat 1990-luvun alkupuolelta. Loput ovat 2000-luvun elokuvia.

Tämän pikku selvityksen sysäsi liikkeelle Ranneliikkeen tviittaama juttu siitä kuin YLE:n Pride-viikon leffapaketti on tänä vuonna surkastunut huomattavasti viimevuotisesta. Paketti sisältää tänä vuonna Querellen 4. esityksen, Matthew Warchusin Priden ensiesityksen ja Steven Soderberghin Elämäni Liberacen kanssa (Behind the candelabra) ensiesityksen. Querelle tuskin kulttimaineestaan huolimatta lämmittää monia mutta varsinkin Pride on hilpeä pala vähemmän tunnettua historiaa Britannian hiilikaivoslakoista Thatcherismin ja AIDS-kriisin syvimmiltä vuosilta. YLE:n kunniaksi on sanottava että aiemmin kesäkuussa se esitti Adelen elämän ensimmäistä kertaa Suomen televisiossa ja se toi nähtäväksemme Areenaan myös erinomaisen Looking-draamasarjan. Vuosi sitten meitä hemmoteltiin Areenan kesäleffoissa Hämähäkkinaisen suudelmalla. YLE on viime vuosina lähettänyt myös Fyra år till, Aids-pioneerit (How to survive a plague), The Kids are all right ja tietysti Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian.

No mitä hlbtiq-elokuvia Suomen televisiossa pitäisi siis näyttää? Tässä joitain Elonetissä kahlailun herättämiä ajatuksia, havaintoja ja toiveita.

Minusta näyttää että elokuvia hankkivat eivät ole huomanneet Ferzan Özpetekin tuotantoa Hamamin jälkeen. Le Fate Ignoranti ja Saturn contro ovat erinomaisia draamoja. Katseet ikkunassa on esitetty. Myös israelilainen Eytan Fox on lipsahtanut hankkijoiden silmien ohi, edes hänen tunnetuintaan, Yossi and Jagger, ei löydy Elonetistä. Sillehän on äskettäin ilmestynyt myös ”jatko-osa” Yossi. Foxin Walk on Waterin ja The Bubblen Elonet tuntee mutta kumpaakaan ei ole ilmeisesti televisiossa esitetty. Molemmat olisivat hyvin sen arvoisia. En yhtään ihmettele että Gregg Arakin varsin hapokas tuotanto ei ole päässyt esitykseen mutta sen sijaan hiukan ihmettelen ettei yksikään Olivier Ducastel – Jacques Martineu -parin elokuvista ole päässyt esitykseen; eiväthän ne suurta taidetta ole mutta varsin viihdyttäviä monet. John Greysonin tuotannosta vain osa löytyy Elonetistä ja sen kruunu, Lilies, onkin esitetty vuonna 2000. Se ansaitsisi tulla uusituksi. Greysonin Proteus on myös vaikuttava. Rob Epsteinin ja Jeffrey Friedmanin Luuranko kaapissa (The Celluloid Closet) on näyty Suomen televisiossakin useita kertoja mutta herrat ovat sittemmin tuottaneet järisyttävän dokumentin viimeisistä elossa olleista natsien keskitysleireiltä selvinneistä homomiehistä: Paragraph 175. Nyt yksikään noista miehistä ei ole enää elossa mutta heidän muistojensa ääni sopisi tähän aikaan.

Ylimmäksi toivelistalleni nostan Sean Mathiasin Bent:in. Se on vaikuttava elokuva, eikä sitä ole koskaan nähty Suomen televisiossa. Seuraavaksi pistän The Laramie Projectin, Matthew Shepardin tarinan ja yhteisön väkivallasta toipumisesta kertovan erikoislaatuisen projektin. Kolmanneksi Jonah Markowitzin Shelter (2007). Sitten, ei missään järjestyksessä:

En pistä toivelistalle sellaisia kuin Tom of Finland, Moonlight, Tanskalainen tyttö ja Dallas Buyers Club, ne varmasti tulevat esitettäviksi kun vapautuvat televisiojakeluun ja hinta kohtuullistuu.

Siinä missä lista edellä on ehkä pitkälti YLE:lle sopivaa draamaa, löytyy kaupallisille kanaville paremmin maistuvaa kevyempääkin hlbtiq-elokuvaa vaikka kuinka paljon:

Ja yhtäkään näistäkään ei siis ole nähty aiemmin Suomen televisiossa jos Elonetin tietoja on uskominen.

Monia homoleffan klassikoita ei ole nähty Suomessa mutta ajan hammas on puraissut niiltä pään pois ja esimerkiksi Love! Valour! Compassion! ja Poikabileet ovat liian rujoja tähän aikaan. Christopher and his kind sen sijaan on kestänyt hyvin. Aids-kriisiä on käsitelty viime vuosina paljon elokuvan keinoin ajan kypsyttyä sille valtavirrassakin. Homoleffassa teema on kulunut jo puhki aikaa sitten. Näiden elokuvien joukosta And the band played on olisi kuitenkin hyödyllinen. Yhdessä ranskalaisen Les Temoinsin kanssa se piirtää hyvän kuvan kriisin alusta. Dragin noustua valtavirtaan sen varhaisia vuosia kuvaava dokumentti Paris is burning voisi myös olla näyttämisen arvoinen.

Jo kerran tai pari näytetyissäkin elokuvissa on uusinnan arvoisia:

Maailma on täynnä elokuvia eikä tämä aika valitettavasti tuota niistä parhaita – päinvastoin, näyttää siltä että Hollywood elää taiteellista taantumaa. Hyviä elokuvia hlbtiq-teemoilla ja niitä sivuten on tuotettu viimeisen parinkymmenen vuoden aikana paljon, sääli vaan että suurin osa niistä jää suurelta yleisöltä näkemättä kun televisio toistaa samoja uusintoina. Edes uudet videopalvelut eivät tuo helpotusta tähän ongelmaan sillä Netflixin, HBO:n, Viaplayn ja Google Playn valikoimissa hlbtiq-elokuva ei ole merkittävässä osassa. Here Media -konsernin Here tv on erikoistunut hlbtiq-sisältöihin mutta valitettavasti puolet vähäisestä sisällöstä ei ole saatavilla Suomessa. Niinpä erityisesti Ylellä on edelleen merkittävä vastuu monipuolisen elokuvatarjonnan varmistamisesta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *