Maxime (Xavier Dolan) tekee lähtöä Australiaan. Köyhä elämä Montrealissa päihdeongelmaisen äidin asioista huolehtien ja kavereiden kanssa örveltäen ei enää riitä. Lapsuuden ystävä Matthias (Gabriel D’Almeida Freitas) on luvannut hankkia isältään suositukset Maximelle jotta tämä saa muutakin kuin baarityötä Australiassa. Kaveriporukka kokoontuu Rivetten (Pier-Luc Funk) perheen mökille jossa piikkinä lihassa häärii Rivetten pikkusisko lyhäriprojekteineen. Hyväntahtoinen Maxime auttaa nuorta taitelijan alkua ja Matthias päätyy vastanäyttelijäksi heikon itsetuntemuksensa vuoksi. Seuraa suudelma joka muuttaa kaiken.
Avainsana: elokuva
Eleonoora Riihinen kirjoittaa Hesarissa tänään (21.11.2019) otsikolla ”Alkoholismia, aidsia, musertavia loppuja – Miksi homoelokuvien hahmoille käy aina huonosti?” queer-elokuvan taipumuksesta tehdä loppu päähenkilöistä rujoilla tavoilla. Otsikkoon ja ingressiin Twitterissä törmätessäni ensimmäinen reaktioni oli heti ”that’s not right”! Lähdin lukemaan artikkelia siis valmiiksi erimielisenä ja nyt yritän pohtia miksi Riihisen juttu nosti karvani pystyyn.
Merab (Levan Gelbakhiani) on tanssinut perinteistä georgialaista tanssia lapsuudestaan saakka kuten isänsä ja isoisänsä ennen häntä. Perinne sanelee tiukasti muodon ja ankara opettaja ja tanssikoulun johtaja valvovat sitä. Kurinalaisuus alkaa kuitenkin rakoilla kun tanssisalille ilmestyy Irakli (Bachi Valishvili) korvakorussaan. Sijaistanssija herättää Merabissa ristiriitaisia tunteita jotka mutkistavat jo ennestään sekavaa ja veitsenterällä taiteilevaa elämää.
Allen Ginsberg (Daniel Radcliffe) tapaa Columbian yliopistoon päästyään 1943 Lucien Carrin (Dane DeHaan) ja edelleen William Burroughsin (Ben Foster) ja Jack Kerouacin (Jack Huston). Yhdessä nuoret herrat ryyppäävät, polttelevat ja vetävät heroiinia surutta. Aineiden siivittäminä yliopiston kirjaston aarteet vaihtuvat sen kiellettyjen kirjojen varaston sisältöön ja rehtorin toimiston tuolia kulutetaan ahkeraan erottamiskuulemisissa. Vasta kun Carr tappaa David Kammererin (Michael C. Hall) palaa järki Ginsbergin päähän – hetkeksi.
Syyslukukausi 1991 lähestyy loppuaan ja Laukaan lukion käytäville kantautuu useamman luokan avoimesta televisiosta ”Show must go on” MTV:ltä. Musiikkivideon ehtii nähdä monta kertaa päivän mittaan välitunneilla ja kuulla koulupäivän ulkopuolella radiosta toistuvasti. Olin tullut ulos vanhemmilleni äskettäin ja elettiin aikaa kun AIDS vielä tappoi miljoonia vuosittain kehittyneissäkin maissa. Freddien kuolema kosketti ja huolestutti. Samalla sain ensikosketuksen yhteen niistä hyvin harvoista bändeistä joiden musiikkia olen ostanut ja aktiivisesti kuunnellut. Niinpä seurasin mielenkiinnolla kun elämäkertaelokuvaa alettiin hakea pääosan esittäjää.
Leevi (Janne Puustinen) palaa Suomeen Pariisista minne hän on paennut tukahduttavalta tuntuvaa maata ja isäänsä. Jo ajomatka isän (Mika Melender) mökille lyö kasvoille kaiken sen miksi hän lähti. Ränsistynyt mökki sisältää paljon muistoja, osa kipeitäkin. Isän jättäessä Leevin kaksin Tareqin (Boodi Kabbani) kanssa korjailemaan mökkiä, miehille muodostuu kiihkeä romanssi.
Alexin (Daniel Doheny) tyttöystävä Claire (Madeline Weinstein) alkaa saada tarpeekseen epäonnistuneista yrityksistä puljata munaa Alexilta. Jätkä ei näytä ymmärtävän hienovaraista viettelyä ollenkaan. Clairen ottaessa ohjata Alexilla alkaa paniikki suorituspaineista. Ja sitten bileissä sattumalta kohdattu poika (Antonio Marziale) saa Alexin tuntemaan jotain uutta.
Bennyn (Matthew Frias) ja Christopherin (Edmund Donovan) romanssi on kiiltokuvamainen unelma siitä miten poikien suhteenkaan ei tarvitse olla vanhemmilla tai ystäville ongelma. Valitettavasti Bennyn veljen traaginen kuolema vuosia sitten nousee poikien väliin ilman että kummallakaan oli osa tai arpaa siihen.
Kategoriat
Love, Simon (Greg Berlanti, 2018)
Simonilla (Nick Robinsson) menee kivasti. Vanhemmat ostavat hänelle vanhan Subarun menopeliksi syntymäpäivälahjana ja hän ajaa sillä kaverinsa lukioon. Sitten joku julkaisee koulun juorusivustolla nimettömän tunnustuksen ja Simon jakaa oman salaisuutensa nimettömän kirjoittajan kanssa. Valitettavasti nimetön kirjoittelu ei jää kahden väliseksi ja Simon tulee paljastetuksi.
Doc (Tanner Cohen) runkkaa katsellen Go:n (Matthew Camp) kuvia ja videoita. Hän tuottaa Tumbleriin fanfic-kuvia Go:sta photoshoppaamalla jonkun pornotähden kalun Go:n vartaloon. Pakkomielle ja humala tuottaa vihonviimeisen morkkiksen aiheen kun Doc lähettää Go:lle sähköpostia esiintyen dokumenttifilmin tekijänä. Pisteeksi i:n päälle Go vastaa Docille.