Tero Kankaanperä
Jules (Nathan Stewart-Jarrett) huomaa savukkeiden loppuneen shown jälkeen ja lähtee dragissä hakemaan lisää kulmakaupasta. Kaupassa Preston (George MacKay) kavereineen iskee silmänsä Julesiin ja alkaa pilkata ja häiritä häntä. Jules niittaa Prestonin murhaavalla herjalla kavereiden riemuksi tietämättä miten kova paikka se on Prestonille. Ja Preston on kykenevä ratkaisemaan kunniansa loukkaamisen vain väkivallalla.
Frankie (Harris Dickinson) polttelee maria, napsii oksikodonia, juo, pelaa ja ui kavereidensa kanssa ulkona vaikka kieltää näiden olevan kavereitansa. Isä on saattohoidossa kotona, pikkusisko tulossa seurusteluikään ja äiti (Kate Hodge) murheen murtama. Salassa kaikilta Frankie tapailee vanhempia miehiä webcam-chatistä ja harrastaa seksiä näiden kanssa.
Wu Ming-han (Greg Hsu) kerää todistusaineistoa puistosta pieleen menneen taka-ajon päätteeksi ja erehtyy poimimaan maasta myös punaisen kirjekuoren josta paljastuu hiuskiehkura, kynnen kappale ja valokuva nuoresta miehestä. Nuori mies on Mao Mao (Austin Lin), jonka äskeittäin kuoltua äkillisesti isoäiti (Wang Man-Chiao) on saanut päähänsä että poika pitää kuolemansa jälkeen vihkiä ”henkiliittoon” (mínghūn) sopivan sulhasen kanssa. Tätä tarkoitusta varten hän on kerännyt kuoren ja jättänyt sen syötiksi puistoon. Wu Ming-han on paitsi homofoobinen, myös moderni eikä usko henkiin. Ei ennen kuin elämä käy liian vaaralliseksi olla uskomatta. Ja sitten onkin enää toteutettava Mao Maon viimeiset toivomukset päästäkseen eroon ärsyttävästä henkikumppanista.
Robert (Tomasz Ziętek) kokee vääryydeksi tavan jolla miliisi pahoinpitelee homoja 1985 Puolassa. Kun hänen esimiehensä sulkee murhatutkimuksen näennäisin todistein ja kuolleen todistajan pakotettu tunnustus kädessään, hän kävelee isänsä, poliisipäällikön, luo. Isä kieltää häntä myöskään jatkamasta tapauksen tutkimista. Tämä ei sovi nuorelle ylikonstaapelille vaan hän varastaa tapauskansiot ja jatkaa salaa tapahtumien tonkimista.
Rubenin (Nicolas Maury) käsiin jää Tiilikaisen (Kari Väänänen) rahapaketti kun tämä pökertyy pihamaalleen sen avattuaan. Teemu (Jarkko Niemi) ei vakuutu Rubenin selittelyistä vaan nakkaa tämän pihalle. Ruben palaa perheensä luo Pariisiin viettämään juutalaista Pesah juhlaa mutta perheen hullutusten vyöryessä yli paluu omisen vaikeuksien pariin alkaa tuntua houkuttelevalta.
Maxime (Xavier Dolan) tekee lähtöä Australiaan. Köyhä elämä Montrealissa päihdeongelmaisen äidin asioista huolehtien ja kavereiden kanssa örveltäen ei enää riitä. Lapsuuden ystävä Matthias (Gabriel D’Almeida Freitas) on luvannut hankkia isältään suositukset Maximelle jotta tämä saa muutakin kuin baarityötä Australiassa. Kaveriporukka kokoontuu Rivetten (Pier-Luc Funk) perheen mökille jossa piikkinä lihassa häärii Rivetten pikkusisko lyhäriprojekteineen. Hyväntahtoinen Maxime auttaa nuorta taitelijan alkua ja Matthias päätyy vastanäyttelijäksi heikon itsetuntemuksensa vuoksi. Seuraa suudelma joka muuttaa kaiken.
Eleonoora Riihinen kirjoittaa Hesarissa tänään (21.11.2019) otsikolla ”Alkoholismia, aidsia, musertavia loppuja – Miksi homoelokuvien hahmoille käy aina huonosti?” queer-elokuvan taipumuksesta tehdä loppu päähenkilöistä rujoilla tavoilla. Otsikkoon ja ingressiin Twitterissä törmätessäni ensimmäinen reaktioni oli heti ”that’s not right”! Lähdin lukemaan artikkelia siis valmiiksi erimielisenä ja nyt yritän pohtia miksi Riihisen juttu nosti karvani pystyyn.
Merab (Levan Gelbakhiani) on tanssinut perinteistä georgialaista tanssia lapsuudestaan saakka kuten isänsä ja isoisänsä ennen häntä. Perinne sanelee tiukasti muodon ja ankara opettaja ja tanssikoulun johtaja valvovat sitä. Kurinalaisuus alkaa kuitenkin rakoilla kun tanssisalille ilmestyy Irakli (Bachi Valishvili) korvakorussaan. Sijaistanssija herättää Merabissa ristiriitaisia tunteita jotka mutkistavat jo ennestään sekavaa ja veitsenterällä taiteilevaa elämää.
Allen Ginsberg (Daniel Radcliffe) tapaa Columbian yliopistoon päästyään 1943 Lucien Carrin (Dane DeHaan) ja edelleen William Burroughsin (Ben Foster) ja Jack Kerouacin (Jack Huston). Yhdessä nuoret herrat ryyppäävät, polttelevat ja vetävät heroiinia surutta. Aineiden siivittäminä yliopiston kirjaston aarteet vaihtuvat sen kiellettyjen kirjojen varaston sisältöön ja rehtorin toimiston tuolia kulutetaan ahkeraan erottamiskuulemisissa. Vasta kun Carr tappaa David Kammererin (Michael C. Hall) palaa järki Ginsbergin päähän – hetkeksi.
Syyslukukausi 1991 lähestyy loppuaan ja Laukaan lukion käytäville kantautuu useamman luokan avoimesta televisiosta ”Show must go on” MTV:ltä. Musiikkivideon ehtii nähdä monta kertaa päivän mittaan välitunneilla ja kuulla koulupäivän ulkopuolella radiosta toistuvasti. Olin tullut ulos vanhemmilleni äskettäin ja elettiin aikaa kun AIDS vielä tappoi miljoonia vuosittain kehittyneissäkin maissa. Freddien kuolema kosketti ja huolestutti. Samalla sain ensikosketuksen yhteen niistä hyvin harvoista bändeistä joiden musiikkia olen ostanut ja aktiivisesti kuunnellut. Niinpä seurasin mielenkiinnolla kun elämäkertaelokuvaa alettiin hakea pääosan esittäjää.