Tero Kankaanperä
Frankie (Harris Dickinson) polttelee maria, napsii oksikodonia, juo, pelaa ja ui kavereidensa kanssa ulkona vaikka kieltää näiden olevan kavereitansa. Isä on saattohoidossa kotona, pikkusisko tulossa seurusteluikään ja äiti (Kate Hodge) murheen murtama. Salassa kaikilta Frankie tapailee vanhempia miehiä webcam-chatistä ja harrastaa seksiä näiden kanssa.
Wu Ming-han (Greg Hsu) kerää todistusaineistoa puistosta pieleen menneen taka-ajon päätteeksi ja erehtyy poimimaan maasta myös punaisen kirjekuoren josta paljastuu hiuskiehkura, kynnen kappale ja valokuva nuoresta miehestä. Nuori mies on Mao Mao (Austin Lin), jonka äskeittäin kuoltua äkillisesti isoäiti (Wang Man-Chiao) on saanut päähänsä että poika pitää kuolemansa jälkeen vihkiä ”henkiliittoon” (mínghūn) sopivan sulhasen kanssa. Tätä tarkoitusta varten hän on kerännyt kuoren ja jättänyt sen syötiksi puistoon. Wu Ming-han on paitsi homofoobinen, myös moderni eikä usko henkiin. Ei ennen kuin elämä käy liian vaaralliseksi olla uskomatta. Ja sitten onkin enää toteutettava Mao Maon viimeiset toivomukset päästäkseen eroon ärsyttävästä henkikumppanista.
Robert (Tomasz Ziętek) kokee vääryydeksi tavan jolla miliisi pahoinpitelee homoja 1985 Puolassa. Kun hänen esimiehensä sulkee murhatutkimuksen näennäisin todistein ja kuolleen todistajan pakotettu tunnustus kädessään, hän kävelee isänsä, poliisipäällikön, luo. Isä kieltää häntä myöskään jatkamasta tapauksen tutkimista. Tämä ei sovi nuorelle ylikonstaapelille vaan hän varastaa tapauskansiot ja jatkaa salaa tapahtumien tonkimista.
Ignacio de la Torre y Mier (Alfonso Herrera) mielii Meksikon osavaltion kuvernööriksi ja vehkeilee hänelle parlamenttipaikan antaneen presidentti Porfirio Díazin (Fernando Becerril) selän takana. Presidentin tyttären (Mabel Cadena) naiminen ei auta Ignacion asemaa yhtään, sillä hän viihtyy paljon paremmin herrojen seurassa. Salaisuus intohimoisesta suhteesta Evaristo Rivasiin (Emiliano Zurita) ei pysy vaimolta salassa ja tämä johtaa kissa ja hiiri -leikkiin jota Ignacio ja hänen salaliittolaisensa eivät voi voittaa.
Jussi Koski ja Ville Mäkipelto julkaisivat kuukausi sitten videon jossa käyvät läpi Raamatusta usein homojen hakkamiseen kaivettuja kohtia ja purkavat niitä. Tarkoitukseni oli oikeastaan vaan kommentoiden videota mut sanottavaa kertyi pikkuisen liikaa.
Tänään, perjantaina 8.5.2020, tulee sata vuotta Touko Laaksosen syntymästä. 37-vuotiaana taitelijanimen Tom of Finland vastentahtoisesti omaksunut vaatimaton piirtäjä oli 1990-luvulle saakka Suomessa täysin tuntematon heteroseksuaaliselle valtavirralle. Suomen sarjakuvaseuran hänelle 1990 myöntämä Puupäähattu nosti tunnettuutta mutta myös sarjakuva oli tuolloin aliarvostettu vähemmistökulttuurin muoto. Laaksonen kuoli 1991 ja seuraavana vuonna ilmestyi kaksi merkittävää dokumenttia hänestä: F. Valentine Hoovenin kirjoittama elämäkerta ja Ilppo Pohjolan ”Tom of Finland – Daddy and the muscle academy” -dokumentti. Tänä päivänä hänestä on tehty elokuva ja kirjoitettu niin paljon että on vaikea löytää tapaa lähestyä suuren suomalaisen elämäntyötä tuoreella tavalla.
Maxime (Xavier Dolan) tekee lähtöä Australiaan. Köyhä elämä Montrealissa päihdeongelmaisen äidin asioista huolehtien ja kavereiden kanssa örveltäen ei enää riitä. Lapsuuden ystävä Matthias (Gabriel D’Almeida Freitas) on luvannut hankkia isältään suositukset Maximelle jotta tämä saa muutakin kuin baarityötä Australiassa. Kaveriporukka kokoontuu Rivetten (Pier-Luc Funk) perheen mökille jossa piikkinä lihassa häärii Rivetten pikkusisko lyhäriprojekteineen. Hyväntahtoinen Maxime auttaa nuorta taitelijan alkua ja Matthias päätyy vastanäyttelijäksi heikon itsetuntemuksensa vuoksi. Seuraa suudelma joka muuttaa kaiken.
Merab (Levan Gelbakhiani) on tanssinut perinteistä georgialaista tanssia lapsuudestaan saakka kuten isänsä ja isoisänsä ennen häntä. Perinne sanelee tiukasti muodon ja ankara opettaja ja tanssikoulun johtaja valvovat sitä. Kurinalaisuus alkaa kuitenkin rakoilla kun tanssisalille ilmestyy Irakli (Bachi Valishvili) korvakorussaan. Sijaistanssija herättää Merabissa ristiriitaisia tunteita jotka mutkistavat jo ennestään sekavaa ja veitsenterällä taiteilevaa elämää.
Syyslukukausi 1991 lähestyy loppuaan ja Laukaan lukion käytäville kantautuu useamman luokan avoimesta televisiosta ”Show must go on” MTV:ltä. Musiikkivideon ehtii nähdä monta kertaa päivän mittaan välitunneilla ja kuulla koulupäivän ulkopuolella radiosta toistuvasti. Olin tullut ulos vanhemmilleni äskettäin ja elettiin aikaa kun AIDS vielä tappoi miljoonia vuosittain kehittyneissäkin maissa. Freddien kuolema kosketti ja huolestutti. Samalla sain ensikosketuksen yhteen niistä hyvin harvoista bändeistä joiden musiikkia olen ostanut ja aktiivisesti kuunnellut. Niinpä seurasin mielenkiinnolla kun elämäkertaelokuvaa alettiin hakea pääosan esittäjää.
Leevi (Janne Puustinen) palaa Suomeen Pariisista minne hän on paennut tukahduttavalta tuntuvaa maata ja isäänsä. Jo ajomatka isän (Mika Melender) mökille lyö kasvoille kaiken sen miksi hän lähti. Ränsistynyt mökki sisältää paljon muistoja, osa kipeitäkin. Isän jättäessä Leevin kaksin Tareqin (Boodi Kabbani) kanssa korjailemaan mökkiä, miehille muodostuu kiihkeä romanssi.