Jussi Koski ja Ville Mäkipelto julkaisivat kuukausi sitten videon jossa käyvät läpi Raamatusta usein homojen hakkamiseen kaivettuja kohtia ja purkavat niitä. Tarkoitukseni oli oikeastaan vaan kommentoiden videota mut sanottavaa kertyi pikkuisen liikaa.
Avainsana: homoseksuaalisuus
Tänään, perjantaina 8.5.2020, tulee sata vuotta Touko Laaksosen syntymästä. 37-vuotiaana taitelijanimen Tom of Finland vastentahtoisesti omaksunut vaatimaton piirtäjä oli 1990-luvulle saakka Suomessa täysin tuntematon heteroseksuaaliselle valtavirralle. Suomen sarjakuvaseuran hänelle 1990 myöntämä Puupäähattu nosti tunnettuutta mutta myös sarjakuva oli tuolloin aliarvostettu vähemmistökulttuurin muoto. Laaksonen kuoli 1991 ja seuraavana vuonna ilmestyi kaksi merkittävää dokumenttia hänestä: F. Valentine Hoovenin kirjoittama elämäkerta ja Ilppo Pohjolan ”Tom of Finland – Daddy and the muscle academy” -dokumentti. Tänä päivänä hänestä on tehty elokuva ja kirjoitettu niin paljon että on vaikea löytää tapaa lähestyä suuren suomalaisen elämäntyötä tuoreella tavalla.
Maxime (Xavier Dolan) tekee lähtöä Australiaan. Köyhä elämä Montrealissa päihdeongelmaisen äidin asioista huolehtien ja kavereiden kanssa örveltäen ei enää riitä. Lapsuuden ystävä Matthias (Gabriel D’Almeida Freitas) on luvannut hankkia isältään suositukset Maximelle jotta tämä saa muutakin kuin baarityötä Australiassa. Kaveriporukka kokoontuu Rivetten (Pier-Luc Funk) perheen mökille jossa piikkinä lihassa häärii Rivetten pikkusisko lyhäriprojekteineen. Hyväntahtoinen Maxime auttaa nuorta taitelijan alkua ja Matthias päätyy vastanäyttelijäksi heikon itsetuntemuksensa vuoksi. Seuraa suudelma joka muuttaa kaiken.
Merab (Levan Gelbakhiani) on tanssinut perinteistä georgialaista tanssia lapsuudestaan saakka kuten isänsä ja isoisänsä ennen häntä. Perinne sanelee tiukasti muodon ja ankara opettaja ja tanssikoulun johtaja valvovat sitä. Kurinalaisuus alkaa kuitenkin rakoilla kun tanssisalille ilmestyy Irakli (Bachi Valishvili) korvakorussaan. Sijaistanssija herättää Merabissa ristiriitaisia tunteita jotka mutkistavat jo ennestään sekavaa ja veitsenterällä taiteilevaa elämää.
Syyslukukausi 1991 lähestyy loppuaan ja Laukaan lukion käytäville kantautuu useamman luokan avoimesta televisiosta ”Show must go on” MTV:ltä. Musiikkivideon ehtii nähdä monta kertaa päivän mittaan välitunneilla ja kuulla koulupäivän ulkopuolella radiosta toistuvasti. Olin tullut ulos vanhemmilleni äskettäin ja elettiin aikaa kun AIDS vielä tappoi miljoonia vuosittain kehittyneissäkin maissa. Freddien kuolema kosketti ja huolestutti. Samalla sain ensikosketuksen yhteen niistä hyvin harvoista bändeistä joiden musiikkia olen ostanut ja aktiivisesti kuunnellut. Niinpä seurasin mielenkiinnolla kun elämäkertaelokuvaa alettiin hakea pääosan esittäjää.
Leevi (Janne Puustinen) palaa Suomeen Pariisista minne hän on paennut tukahduttavalta tuntuvaa maata ja isäänsä. Jo ajomatka isän (Mika Melender) mökille lyö kasvoille kaiken sen miksi hän lähti. Ränsistynyt mökki sisältää paljon muistoja, osa kipeitäkin. Isän jättäessä Leevin kaksin Tareqin (Boodi Kabbani) kanssa korjailemaan mökkiä, miehille muodostuu kiihkeä romanssi.
Alexin (Daniel Doheny) tyttöystävä Claire (Madeline Weinstein) alkaa saada tarpeekseen epäonnistuneista yrityksistä puljata munaa Alexilta. Jätkä ei näytä ymmärtävän hienovaraista viettelyä ollenkaan. Clairen ottaessa ohjata Alexilla alkaa paniikki suorituspaineista. Ja sitten bileissä sattumalta kohdattu poika (Antonio Marziale) saa Alexin tuntemaan jotain uutta.
Doc (Tanner Cohen) runkkaa katsellen Go:n (Matthew Camp) kuvia ja videoita. Hän tuottaa Tumbleriin fanfic-kuvia Go:sta photoshoppaamalla jonkun pornotähden kalun Go:n vartaloon. Pakkomielle ja humala tuottaa vihonviimeisen morkkiksen aiheen kun Doc lähettää Go:lle sähköpostia esiintyen dokumenttifilmin tekijänä. Pisteeksi i:n päälle Go vastaa Docille.
Kategoriat
I am Michael (Justin Kelly, 2015)
Michael Glatzen tapaus on taas yksi niitä amerikkalaisia paljon puhuttaneita mediasensaatioita jotka eivät juurikaan levinneet maan rajojen ulkopuolella joten nimi ei sanone suomalaisille mitään. Glatze oli homoaktivisti joka kirjoitti XY-lehteen ja kiersi kouluissa puhumassa nuorille homoille ja lesboille 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa – samoihin aikoihin kuin Matthew Shepardin kuolema järisytti heitä. Ainakin I am Michael -elokuva antaa tästä kuvan varhaisena dansavagena. Glatzen mukana oli aina hänen poikaystävänsä Benjie Nycum jonka kanssa hän asui San Franciscossa ja Halifaxissa. Se mikä aiheutti kohun oli Glatzen tuleminen uskoon ja julistautuminen vapaaksi homoseksuaalisesta identiteetistä. Näkyvän persoonan ja blogistin kirjoitusten luonteen muuttuminen lähes päinvastaisiksi sai aikaan petetyksi tulemisen ja raivon tunteita.
Alan Turing oli matemaatikko joka toisen maailman sodan aikana palveli Britanniaa Bletchley Parkissa murtamalla saksalaisten viestiliikenteen salausta. The Imitation game -elokuva perustuu Turingin elämäkertaan. Se kuvaa pääasiassa Turingin vuosia Bletchley Parkissa mutta väliin lomitetaan kohtauksia hänen kouluvuosiltaan ja kuolemaansa edeltäneiltä kuukausilta. Benedict Cumberbatch, vaikka näyttääkin vain vähäisesti Alan Turingilta, oli mitä loistavin valinta pääosaan. Ainoa toinen valkokankaasta ylös nouseva hahmo on Keira Knightleyn esittämä Joan Clarke, mikä on sääli sillä esimerkiksi Matthew Goode tarjoaa ihan mukavasti silmänruokaa.