Kategoriat
HLBTIQ

I’m a Tom’s man – 100 vuotta Touko Laaksosen syntymästä

Tänään, perjantaina 8.5.2020, tulee sata vuotta Touko Laaksosen syntymästä. 37-vuotiaana taitelijanimen Tom of Finland vastentahtoisesti omaksunut vaatimaton piirtäjä oli 1990-luvulle saakka Suomessa täysin tuntematon heteroseksuaaliselle valtavirralle. Suomen sarjakuvaseuran hänelle 1990 myöntämä Puupäähattu nosti tunnettuutta mutta myös sarjakuva oli tuolloin aliarvostettu vähemmistökulttuurin muoto. Laaksonen kuoli 1991 ja seuraavana vuonna ilmestyi kaksi merkittävää dokumenttia hänestä: F. Valentine Hoovenin kirjoittama elämäkerta ja Ilppo Pohjolan ”Tom of Finland – Daddy and the muscle academy” -dokumentti. Tänä päivänä hänestä on tehty elokuva ja kirjoitettu niin paljon että on vaikea löytää tapaa lähestyä suuren suomalaisen elämäntyötä tuoreella tavalla.

Kaikki tuntevat Tom of Finlandin kuvaston. Hypermaskuliiniset, julmetuilla kyrvillä ja tiukoilla housuilla varustetut viiksimiehet tunnistaa heti. Tomin miehet ovat niin tunnettu muotokieli että Sami Saramäen kolmen vuoden takaiset, fantastiset muumitompat oli mahdollinen tapa yhdistää kaksi ikonista suomalaistaiteilijoiden luomusta ja säilyttää tunnistettavuus. Kaltaistani vanhaa pervoa ilahduttaa äärettömästi se että niissä yhdistyvät lesbon ja homon luomukset lienevät edelleen tunnetuimmat suomalaistaiteilijoiden työt maailmalla.

Minä kirjoitan omasta suhteestani Tom of Finlandin elämäntyöhön. Olen tullut pitämään Touko Laaksosta suurimpana suomalaisena koskaan ja ystäväni ovat ostaneet minulle hänen töihinsä liittyvää materiaalia lahjaksi jo vuosia. Pikainen inventaario kertoi että talossa on postimerkkejä, lautasliinoja, sammutuspeite, petivaatteita, haalarimerkki, tyynynpäällisiä, kangasta, kirjoja, dvd-levy ja talteen poimittuja artikkeleita Tom of Finland -teemalla.

Tallessa on mm. Sarjainfon numero 4/1990 jossa julkaistiin Puupäähatun perustelut ja Prätkäinfosta lainattu taiteilijan 70-vuotishaastattelu. Juuri tuosta lehdestä tulin 16-vuotiaana tietoiseksi Tom of Finlandin olemassaolosta. Tomin hahmot eivät ole kuitenkaan ole minun juttuni eroottisessa merkityksessä. Vielä joskus 25-vuotiaana saatoin kokea kiihottumista niitä katsoessani mutta siitä on kauan. ”Tomin mies” ei ole minun tyyppiäni; erityisesti en voi sietää viiksiä! Minun arvostukseni syntyy siitä, mitä nuo kuvat edustavat ja mitä ne ovat saaneet aikaan.

Touko alkoi piirtää miehiä jo paljon ennen niiden julkaisemista. Sodanaikaisista ja jälkeisistä kuvista on säilynyt jonkun verran. Hänen töidensä julkaiseminen ja nousu maailman maineeseen alkoi kuitenkin vasta 1950-luvun lopulla.

Aikakausi oli murheellinen; se edustaa konservatiivista taantumusta. Kaikki se romantisoitu roska mitä uskovaiset pyhittävät ”ikiaikaisena” avioliittokäsityksenä ei ole peräisin yhtään sen kauempaa kuin 50-luvulta. Kotirouvat, pitkät helmat ja tiukka moraalinen koodi leimaa vuosikymmentä niin Yhdysvalloissa, Britanniassa kuin Suomessakin. Se oli McCarthyismin, rodullisen erottelu, sensuurin ja homoseksuaalisuudesta annettujen tuomioiden huippuaikaa. Poliisi ratsasi homojen salakapakoita ahkerasti ja hakkasi kriminaaleja siinä ohessa; Stonewall Innin mellakoihin oli vielä yli vuosikymmenen matkaa. Comics Code Authority varmisti Yhdysvalloissa ettei sarjakuvissa esitetty mitään sopimatonta ja Motion Picture Production Code teki samaa Hollywoodissa: ”open-mouthed kissing”, valkoinen orjuus ja sodomia kuuluivat ehdottomasti kiellettyjen listalle.

Yhdysvaltoihin ja Britanniaan syntyi sodan jälkeen miesvartaloita esittelevien ”fitness”-lehtien ensimmäinen sukupolvi. Noin A5-kokoiset mustavalkoiset pienpainatteet sisälsivät kuvia ajan käsityksen mukaan hyvävartaloisista nuorista miehistä poseeraamassa vast’ikään syntynyttä kehonrakennuskulttuuria muistuttavissa asennoissa vain kalukukkaro vehkeitä peittämässä. Porno oli ehdottomasti kiellettyä ja nämä lehdet joutuivatkin usein ratsatuiksi eikä niitä saanut lähettää Yhdysvaltain postilaitoksen kautta. Lehtien mallit eivät useinkaan olleet homoseksuaaleja tai tietoisia niiden lukijoista. Julkisesti lehtien väitettiin olevan malli- ja anatomian kuvastoja taiteilijoille ja studioille. Puhuttiin esikuvista nuorille miehille joiden haluttiin kasvavan vahvoiksi ja miehekkäiksi kapteeniamerikoiksi – oh, the irony! Ilmeisesti lehtien ”lukijoissa” oli vähäinen joukko naisia mutta pääosa ostajista ja tilaajista oli varmasti homomiehiä.

Bob Mizerin Athletic Model Guildin (AMG) malleja esittelevä Physique Pictorial on oli yksi tunnetuimmista genren lehdistä. Tähän lehteen Touko Laaksonen lähetti kuviaan 1957 ja niistä tuli hyvin pian lehden kansikuvia. Mizer oli keskeinen taiteilijanimen Tom of Finland luomisessa.

Dokudraama Beefcakessa ja Ilppo Pohjolan Tom of Finland -dokumentissa ”Daddy and the muscle academy” miehet kuvaavat kuinka he tuollaisen lehden ensimmäistä kertaa käteensä saadessaan tulivat nopeasti ymmärtämään että he eivät ole yksin tunteidensa kanssa. Tässä on Tom of Finlandin elämäntyön ydin. Vallitseva kuva homoista löysäranteisina, feminiinisinä epämiehinä alkoi murtua. Toukon poikkeuksellinen lahjakkuus, rohkeus ja naiivi hyväntahtoisuus tuotti kuvaston iloisesta, itsevarmasta, miehekkäästä ja haluttavasta homomiehestä johon halusi samastua. Tom of Finlandin merkitys oli kuvillaan voimaannuttaa homomiehet näkemään itsensä toisin.

Mutta mikä Tom of Finlandin kuvien merkitys voi nuorille nykyään olla? Onko kuvien voimaannuttava vaikutus historiaa joka kuuluu ennen 2000-lukua nuoruuttaan eläneille? On vaikea myös nähdä tällaisen voimaantumisen tarvetta kun molly-stereotypiasta ei ole mitään jäljellä. Internet-vallankumous vuosituhannen alussa toi kaiken tiedon ja kuvaston saavutettavaksi syrjäisimmästäkin kolkasta ja tarjosi alustan entistä pienempien vähemmistöjen voimaantumiselle. Ironisella tavalla pystyn näkemään Toukon kädenjäljen nykyisessä, valtavirtaan hyvin tehokkaasti iskostuneessa kehonkulttuurissa kuntosaleineen ja pyykkilautavatsoineen. Antti Holma toteaa Munavangin laulussa (Image, huhtikuu 2017) irtaantumisensa voimaantumisen kokemuksesta mutta ei pysty avaa nuorempien miesten suhdetta Tomppiin. Eivät kai ne merkityksettömiä voi olla?

Toukoa on syytetty hypermaskuliinisen ja falloskeskeisen mieskuvan luomisesta joka on haitallinen feminiinisille ja transmiehille. Minä koen että Tomppien näkeminen haitallisina on pinnallisen vilkaisun tulosta. Toukon varhaisemmasta kuvastostahan löytyy feminiinisiä ja tyylikkäitä punaposkiakin. Kuvissa miesten välillä on hellä, arvostava ja jopa suojeleva yhteys. Silloinkin kun Tompan hirmuinen kyrpä on syvällä toisen miehen perseessä ja tavaraa tihkuu sen ympäriltä, akti on molemminpuolisesti haluttu. Kieltää ei kuitenkaan voi sitä, että Tom of Finland -kuvasto on falloskulttuuri.

Transvihamielisyys ei ole ainoa kritiikki joka kuvastoa kohtaan on esitetty. Pian sodan jälkeen piirretyissä kuvissa esiintyy paljon natsiunivormuja ja hakaristejä. Touko itse kertoo Daddy and muscle academyssä noiden kuvien nousseen hänen sodanaikaisista kokemuksistaan Helsingin yössä. Edelleen Toukon kuvissa esiintyy sadomasokistista orjuuskuvastoa jossa valkoinen alistaa mustaa – asetelma on tosin ajoittain päinvastainenkin. Dokumentissa kuullaan parikin puheenvuoroa tästä orjuuden historiasta johtuvista syistä vaikeaksi tabuksi muodostuneesta asetelmasta. Nämä ristiriidat ovat aikansa tuotteita ja eivätkä jälkikäteen tarkastellen ja selittäen ratkea.

Touko kärsi omien ja lukuisten hänet tunteneiden ihmisten sanojen mukaan töidensä ryöstämisestä. Karukosken elokuvakin esittää tapauksen jossa taiteilijan töitä varastetaan. Paljon enemmän kuin tällaisia fyysisten originaalien varkauksia, Toukon töitä jätettiin jo hänen elinaikanaan palauttamatta kustantamoista, julkaistiin luvatta ja maksamatta tekijänoikeuskorvauksia ja plagioitiin. Taiteilija itse sanoo olleensa voimaton estämään esimerkiksi italialaisen kustantamon vuosia jatkunutta piraattitoimintaa koska ei voinut hakea apua ulkoministeriöltä. Kun hetkeksi pysähtyy ajattelemaan mitä se merkitsee, joutuu kovan syrjinnän äärelle. Kriminalisoinnin aikana homoseksuaalinen ja pornograafinen taiteilija tuli riisutuksi oikeudestaan korvaukseen työstään. Häneltä vietiin mahdollisuudet suojella immateriaalioikeuksiaan koska niiden kohdetta pidettiin säädyttömänä. Tämä on oivallinen esimerkki helposti näkymättömäksi jäävästä mutta törkeästä muodosta vähemmistöjen mitätöintiä.

Daddy and the muscle academy on paras dokumentti Touko Laaksosen elämäntyöstä koska siinä äänessä ovat taiteilija itse ja ”edunsaajat”: ihmiset jotka toistavat olevansa ”Tom’s man” ja jotka ovat hyvin voimakkaasti kokeneet kuvien voimaannuttavan vaikutuksen. Dokumentissa Touko kuvaa kuinka hän sarjakuvamaisemmissa töissään piti juonista joissa valtaa väärinkäyttävä alistetaan ja pakotetaan nauttimaan tilanteesta odottamattomalla tavalla. Minusta tuohon kiteytyy jotain olennaista hänen tuotantonsa nyt, 100 vuotta taiteilijan syntymästä, nauttimasta suosiosta: aluksi järkyttänyt kuvasto on pakottanut katsojat tunnustamaan mahdottomana pitämänsä halun ja nauttimaan tilanteesta odottamattomalla tavalla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.