Syyslukukausi 1991 lähestyy loppuaan ja Laukaan lukion käytäville kantautuu useamman luokan avoimesta televisiosta ”Show must go on” MTV:ltä. Musiikkivideon ehtii nähdä monta kertaa päivän mittaan välitunneilla ja kuulla koulupäivän ulkopuolella radiosta toistuvasti. Olin tullut ulos vanhemmilleni äskettäin ja elettiin aikaa kun AIDS vielä tappoi miljoonia vuosittain kehittyneissäkin maissa. Freddien kuolema kosketti ja huolestutti. Samalla sain ensikosketuksen yhteen niistä hyvin harvoista bändeistä joiden musiikkia olen ostanut ja aktiivisesti kuunnellut. Niinpä seurasin mielenkiinnolla kun elämäkertaelokuvaa alettiin hakea pääosan esittäjää.
Bohemian Rhapsody on saanut ristiriitaisen vastaanoton. Lähistöllä yksi maakuntalehti antoi sille arviossaan 5/5 ja toinen 1/5. Missään tapauksessa elokuva ei minustakaan olen 5/5 mutta en sitä huonoksikaan kutsuisi. Alkuteksteistä bongattu Ryhmä-X -ohjaaja Bryan Singer ja Queenin Brian May tuottajissa antoi odottaa enemmän kuin elokuva tarjosi.
Pääosan esittäjän löytämisen vaikeus kertoo minusta roolin suuruudesta ja toisaalta juuri Brian Mayn osallisuudesta tuotannossa. Ensimmäistä kertaa leffasta kuultuani tuumiskelin että seuraava Freddien karismalla ja lauluäänellä varustettu miesartistihan oli Robbie Williams ja hän olisi sopinut pääosaan. Vaikka sydämestäni inhona Sasha Baron Cohenia pystyin näkemään hänet Freddienä. Hän olisi varmasti Rami Malekia paremmin tuonut esille kurittoman pahan pojan. Vaikka Malek onnistuu tuomaan esiin sekä herkän että villin Freddien, hänen hiljaisista kohtauksistaan puuttuu herkkyyttä ja hienovaraisuutta, Freddien hiljaiset keskustelut muiden päähenkilöiden kanssa ovat elokuvassa varsin puisevia. Freddien kieltämättä oli hevosennaamainen mutta sen korostaminen elokuvassa oli tarpeetonta.
Tarina on epäilemättä uskollinen tapahtumille – Queenin jäsenten osallisuuden kautta – käsikirjoitus hyvä ja ohjaus kelvollinen. Lopputulosta kantaa kuitenkin Queenin musiikki – kuten pitääkin. Suurinpiirtein uskollisen elämäkertatarinan voisi tiivistää paljon lyhyemmäksikin ilman musiikkia mutta sitten se ei olisi elokuva Freddie Mercurystä ja Queenistä. Unohtumattomia musiikillisia hetkiä yleisö tällaista elokuvaa katsomaan mennessään hakee. Eikä sovi aliarvioida Queenin merkitystä musiikin historiassa; moni heidän musiikkiaan tuntematon huomaa varmasti elokuvaa katsoessaan tunnistavansa vieläkin jatkuvasti radiosoitossa olevia mestariteoksia.
Minua häiritsi tavattomasti Live Aid -esiintymistä kuvattaessa liika teräväpiirtoisuus. Elokuva kuvaa vuosia 1970-1985. Alkupuolella oli vielä paljon hyvin pullonpohjaruutuisia mustavalkotelevisioita ja loppupuolellakin televisioruudun sisältö pikseleittäin näyttäisi kuvakkeelta nyky näytöillä. Queenin ja Freddien tarinaan on olemassa dokumentaarista videoaineistoa satoja tunteja. Mitään tästä autenttisesta materiaalista ei elokuvassa käytetä lopputekstien ulkopuolella. Monia olemassa olevia nauhoituksia on uudelleen näytelty elokuvakaartin voimin ja kuvattu uudelleen. Hölmöimmillään nämä on pitänyt vielä tekovanhentaan aikakauden televisiolähetyksiltä näyttämään. Ja sitten Wembleyn lavalla näemme Freddie/Ramin kaulasuonet, pienimmät pisarat ja hiukkaset ilmassa hänen ympärillään. Enkä edes rupea avautumaan tietokoneella rakennetuista kymmenien ja satojen tuhansien ihmisten yleisöistä Queenin suurimmissa konserteissa.
Freddien ja Queenin varsin siivottomastakin tarinasta on tehty hyvin sisäsiisti elokuva. Mitään ”sopimatonta” ei näytetä, komeana toisintona siitä miten bändin rohkeita esiintymisiä käsiteltiin 1970-80-luvuilla. Liekö Queenin elävien jäsenten tahto että bändi esitetään korostuneesti perheenä joka kantoi pahaa poikaansa joka vaiheessa. Jotain sellaista irrallisuutta elokuvan kohtauksissa on joka saa minut myös ajattelemaan että ohjauksesta ja leikkauksesta on riidelty todella railakkaasti kulisseissa.
Käykäähän katsomassa, vaikka elokuva ilman Queenin musiikkia olisikin vain kutosen arvoinen, kyllä se musiikki sen seiskaan tai kasiin nostaa.