Musertavatko useimmat queer-leffat päähenkilönsä?

Eleonoora Riihinen kirjoittaa Hesarissa tänään (21.11.2019) otsikolla ”Alkoholismia, aidsia, musertavia loppuja – Miksi homoelokuvien hahmoille käy aina huonosti?” queer-elokuvan taipumuksesta tehdä loppu päähenkilöistä rujoilla tavoilla. Otsikkoon ja ingressiin Twitterissä törmätessäni ensimmäinen reaktioni oli heti ”that’s not right”! Lähdin lukemaan artikkelia siis valmiiksi erimielisenä ja nyt yritän pohtia miksi Riihisen juttu nosti karvani pystyyn.

Riihinen on ainakin historiallisesti oikeassa. Dokumenttielokuvassa ”Luuranko kaapissa” (The Celluloid Closet) tutkaillaan elokuvien tapaa käsitellä queer-hahmoja. Dokkari on nähty pari kertaa Suomen televisiossakin mutta sitä ei valitettavasti ole mistään tähän hätään saatavilla suoratoistona. Tuon dokumentin väite on että tämä murskaava paradigma päättyi jo eikä homon ole enää pakko kuolla. Dokkari on vuodelta 1995 joten ihan tuoreinta kehitystä se ei kata. Muutos on kuitenkin mielestäni nähtävissä.

Hiv ja aids ovat lähtemättömiä teemoja homoleffassa. Aihetta on käsitelty viime vuosina ilmestyneistä leffoista mm. Pridessa, The Normal Heartissa, Dallas Buyers Clubissa ja BPM:ssä. Ei liene realistista odottaa onnellista loppua elokuvilta jotka käsittelevät miljoonia tappanutta kulkutautiepidemiaa. 1980-luvun puolivälin aids-kriisi on selvästi tullut historialliseksi aiheeksi ja valmiiksi valtavirtaelokuvien käsitellä. Hiukan naiivina pidän Riihisen näkemystä siksikin että aiemmassa homoleffassa (esimerkiksi Green Plaid Shirt, Les Temoins, Ikuinen ystävyys, Parting glances) meno oli vielä karumpaa.

Itse näkisin niin että queer-elokuva on 2000-luvulla monipuolistunut. Ääneen ovat päässeet enemmän myös naiset, transhenkilöt ja sateenkaariperheet. Aiemmin kysymys oli todellakin homoleffasta jota ajoittain on ryydittäneet bi-miehet. Miesten, paneskelun ja hiv-tarinoiden lisäksi näemme nyt lapsiperhearkea ja ihmisiä työssä. Ihmisiä kuolee muuhunkin kuin ”homoruttoon”, kuten maailmassa on tapana. Olen ajoittain kokenut kiusalliseksi sen miten arkinen, monta kertaa kerrottu tarina tehdään näennäiskiinnostavaksi sillä että se kerrotaan ei-cishetero-henkilöiden kautta.

Valtavirtaistuminen näkyy myös laadussa. Yksi leimallisimpia piirteitä on se että tissit ja genitaalit on entistä useammin piilotettu häveliäästi – aiemmin kaikki näytettiin joskus turhankin itsetarkoituksellisesti. Keveimmät ja kamalimmat pienen budjetin homoleffat olivat pehmopornoisia, ei edes b-luokan videokameraprojekteja. Myös keskinkertaisuus on tullut queer-leffaan. Aiemmin tehdyt ovat pääsääntöisesti hirveän hyviä tai vain hirveitä, nyt voit valita Netflixistä jonkun harmittoman, hajuttoman ja mauttoman tarinan katsottavaksesi sateenkaaren väreissä.

Yksi minua pitkään vaivannut kysymys on se, voiko komedia koskaan olla niin koskettava ja vaikuttava kuin draama? Onko draama aina laadukkaampaa kuin komedia? Festareillehan ei keskinkertaisuuksia juuri oteta. Queer-elokuvastakaan ei komediaa puutu: Breakfast with Scot, Straight-Jacket, Fyra år till, 9 dead gay guys tai Parada esimerkkeinä. Usein on vain niin että komedia tehdään kulutukseen vailla taiteellisia tavoitteita.

Voiko queer-elokuvalla sitten olla onnellinen loppu? Toki, katso vaikka Love, Simon, 4th Man Out tai Priscilla. Minusta Riihisen näkökulma Call me by your nameenkin on hiukan erikoinen: tottakai se ensirakkaus päättyy kyyneliin eikä tuo elokuva niistä kyynelistä köyhtynyt. Yksi todella musertavimpia elokuva kokemuksiani on Bent, jota kuitenkin pidän parhaana ikinä näkemänäni elokuvana. Se on keskitysleiritarina mutta se sisältää myös tarinan rakkaudesta. Erityisesti Ferzan Ozpetekin elokuvissa onkin usein hyvin lämmin ydin ystävien ja yhteisön huolenpidossa ja rakkaudessa vaikka ihmisille tapahtuu kamalia asioita.

Lopulta se iso malka näkökentässämme on se, että queer-elokuva kertoo tarinoita todellisuudesta. Se ei välttämättä kerro tositarinoita mutta se kertoo koetusta ja nähdystä. Se mikä Riihistä niin kovin ahdistaa on se että queer-elokuva kuvaa sateenkaarivähemmistöihin kuuluvien valtaenemmistön kokemuksia: sorron historiaa ja nykypäivää. Siitä kun asiat olivat noin perseellään Suomessakin ei ole vielä edes yhtä ihmiselämän mittaa, ei läheskään. Noita asioita tapahtuu vielä nykypäivänkin Suomessa. Puhuttamakaan maailmasta. Aivan äskettäin kohua herätti ”And then we danced” kun sen kuvaamasta Georgiasta kuultiin aktiivisten homovainojen lomassa puheenvuoro ”ei Georgiassa oikeasti ole homoja, se on satua”.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *