Kategoriat
Elokuva-arviot

BPM (Robin Campillo, 2017)

Eletään 1990-luvun alkupuolta. AIDS-kriisi on syvimmillään: sairastuneiden määrä likenee 2,5 miljoonaa ja AIDS-kuolemia on yli 500 000. Lupaavilta näyttäneet käänteiskopioijaentsyymin estäjät, tsidovudiini ja didanosiini, alkavat flopata eivätkä proteaasin estäjät ole vielä tulleet markkinoille. Homoyhteisö on syvimmässä kriisissä: jokainen on menettänyt ainakin yhden tuntemansa henkilön AIDSille ja oljenkorret alkavat olla käytetty. ACT UP -ryhmä Pariisissa iskee konferensseihin ja lääkeyrityksiin, jakaa tietoa suojautumisesta julistein ja esittein kruisailupaikoilla ja kouluissa  ja osoittaa mieltään kaduilla poliitikkojen hidasta reagointia kriisiin vastaan. Seanilta  (Nahuel Pérez Biscayart) alkaa muiden tavoin aika loppua: T-solujen määrä putoaa, liitännäissairauden lisääntyvät eikä maailma voisi olla epäreilumpi. Viimeisinä kuukausina Seanin elämään astelee Nathan (Arnaud Valois) joka negatiivisena liittyy ACT UP:iin taistellakseen rakastamiensa ihmisten puolesta.

BPM (120 battements par minute) sai mm. Savon sanomilta ja Episodilta täyden viiden tähden arviot joten pitkän perjantain kärsimyskuvaelma Kuvakukon ensi-illassa oli pakollinen. Kriitikot eivät selvästikään ole nähneet Aids-pioneerejä, Dallas Buyers Clubia, Tuntematonta vihollista, Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -sarjaa, Angels in Americaa tai kymmeniä muita hiv/aids-teemaisia elokuvia. Nuo nähtyään BPM ei nouse erityisen hienoksi. Se on hyvin samanlainen kuin Aids-pioneerit ja Tuntematon vihollinen.

Leffaseurani kiinnitti huomiota siihen miten paljon elokuvasta vietettiin samassa auditoriossa riidellen. Minä kiinnitin huomiota siihen miten tyylitellyillä jaksoilla yökerhon tanssilattialta rytmitettiin elokuvaa. Välillä nuo tyylittelyt veivät fantastisiin symbolisiin kuvauksiin solujen sisällä tapahtuvasta. BPM onkin kohtuullisen taidokkaasti rytmitetty.

Erityisen hyvin BPM onnistuu minusta hiv-positiivisen ja aids-vaiheeseen siirtyvän epätoivon kuvaamisessa. Eurooppalaisen elokuvan alleviivaamattomalla ja selittelemättömällä tavalla se käy läpi epäreiluuden, vääryydeen ja surun kokemuksia. ”Miten tuokin voi vielä voida noin hyvin kun se on ollut possari pitempään kuin minä? Miten tällaista välinpitämättömyyttä voi tapahtua sivistysvaltiossa? Mua ei kiinnosta yhtään teidän tieteen sääntönne tai etiikkanne, mä haluan sitä lääkettä nyt! Mä en halua kuolla!”

Keihäänkärjeksi elokuvassa nousevat homot, huorat, narkkarit, vangit ja muut vähemmistöt joita aikainen epidemia kuritti kovimmin. AIDS-kriisin moraalinen tilinpäätös onkin vielä tekemättä. HIV:n ensimmäisenä saaneet edustivat ihmisryhmiä joita oli helppo halveksua ja vähätellä. ”Hyvät kristityt” halusivat nähdä viruksen mieluummin ratkaisuna ongelmaan kuin inhimillisenä hätänä ja kärsimyksenä johon pitäisi reagoida kaikilla liikenevillä voimavaroilla. Siinä missä farmasian koulutuksen saaneena ymmärrän hyvin sen hitauden millä uusia lääkkeitä syntyy, sen ongelman mikä huonosti tunnettujen molekyylien lääkkeinä käyttämiseen liittyy ja sen ahneuden millä lääkeyhtiöiden osaakkeenomistajat haluavat keksinnöistä osinkoja, minun on lähes mahdotonta kokea minkäänlaista empatiaa niitä poliitikkoja kohtaan jotka eivät kriisin puhjetessa sanoneet: ottakaa kaikki raha mitä tutkimukseen tarvitsette.

BPM ei säästele katsojaa AIDS-kriisin tematiikalta eikä vaikeilta aiheilta. Seanin tuhkien jako ja kohtalo valmistavat katsojaa loppuun. Elokuvan päätös onkin erityisen taiten tehty. Kouluarvosana 9.

Lisää elokuvasta Wikipediasta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *