Aids-pioneerit (How to survive a plague) on dokumentti Act up -aktivistiryhmän taistelusta AIDS-epidemian alusta tehokkaan hoidon tuloon markkinoille 1996. Dokumentti on kooste videomateriaalia vuosien varrelta eri lähteistä lomitettuna epidemian alkuvaiheen keskeisten aktivistien kommenteilla. Aids-pioneerit kuvaa Act upin toimintaan noin kymmenen keskeisen aktivistin kautta täydentäen videomateriaalilla Act up -kokouksista, mielenosoituksista ja tapaamisista viranomaisten ja tutkijoiden kanssa. Dokumentti onnistuu parhaiten kuvaamaan sitä, miten vaikeaa haluttomia poliitikkoja ja tietämättömiä viranomaisia ja tutkijoita oli saada heräämään siihen tosiasiaan, että länsimainen maailmakin oli ensimmäisen tappavan kulkutautiepidemian kuorissa vuosikymmeniin tai satoihin.
Dokumentti sivuuttaa epidemian tunnistamisvaiheen, jossa sairaudella ei vielä ollut mitään nimeä ja tapauksia ei osattu yhdistää toisiinsa. Se oikeastaan alkaa siitä, mihin And the Band Played on ja Les Temoins päättyvä. Samoin dokumentti jättää kuuvaamatta tehokkaan hoidon markkinoille tuloa Yhdysvalloissa seuranneen vaiheen (1995 – 2001) jossa yhtä aikaa Yhdysvalloissa ja erityisesti Afrikassa käytiin valtava taistelu lääkkeiden taloudellisen saavutettavuuden parantamiseksi. Tuossa taistelussahan ravisteltiin myös lääkkeiden patenttisuojaa jotta miljoona köyhät Saharan eteläpuolisen Afrikan hiv-positiivisetkin saisivat tehokkaan hoidon.
How to survive a plague on keskeisesti Act Upin ja siitä irronneen TAGin tarina. Se ei kuvaa kovin hyvin sitä inhimillisen hädän ja hoivan ruohonjuuritasoa, josta esimerkiksi Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin kertoo ja jota John Irving kirjassaan In on person myös vahvasti sivuaa. Näemme jälleen kerran hahmotelman ruumisvuoren huipusta, mutta se jätetään jälleen armeliasti kaatamatta syliimme. Muutamat puheenvuorot dokumentissa kertovat kuolemisen keskellä elämisestä sotavertauksin. AIDS memorial quilt tulee mainituksia ja näytetyksi dokumentissa, mutta ei myöskään saa ansaitsemaansa huomiota.
Kolmekymmentä vuotta on selvästi riittäväksi katsottu etäisyys tapahtumiin, jotta niitä voidaan nostaa jälleen esille, kuvata ja uudelleen arvioida. Vain se selittää miksi HIV/AIDS-katastrofista ennen sen muuttumista kriisiksi puhutaan ja kirjoitetaan nyt niin paljon. Ne eloonjääneet jotka elivät keskellä kuolemaa nuo vuodet alkavat nyt olla kaikki eläkeikäisiä ja on syytä ymmärtää, että epidemia on verottanut heidän turvaverkkoaan merkittävällä tavalla. Henkilökohtaisesti en onnekseni ole kyllin vanha tuohon vaiheeseen. Aids-katastrofi toki pelotti itsestään tietoiseksi tulevaa koululaista ja sävytti niitä vuosia kun seksiä olisi pitänyt alkaa harrastaa. Minun ikäpolveeni onkin vielä iskostunut syvään juurtunut tietoisuus ja pelko HIVistä. Koska tuo pelko on selvästi laimentunut nuoremmissa polvissa lienee hyvä että YLE lähetti dokumentin Helsinki Pride -viikon alkajaisiksi 24.6.2013. Kouluarvosana 8.