Allen Ginsberg (Daniel Radcliffe) tapaa Columbian yliopistoon päästyään 1943 Lucien Carrin (Dane DeHaan) ja edelleen William Burroughsin (Ben Foster) ja Jack Kerouacin (Jack Huston). Yhdessä nuoret herrat ryyppäävät, polttelevat ja vetävät heroiinia surutta. Aineiden siivittäminä yliopiston kirjaston aarteet vaihtuvat sen kiellettyjen kirjojen varaston sisältöön ja rehtorin toimiston tuolia kulutetaan ahkeraan erottamiskuulemisissa. Vasta kun Carr tappaa David Kammererin (Michael C. Hall) palaa järki Ginsbergin päähän – hetkeksi.
Tositapahtumiin perustuva elokuva piirtää Lucien Carrista varsin psykopaattisen kuvan vaikka lopputekstit antavatkin ymmärtää että hän otti kerrasta opikseen. Voi hyvin olla että Kammerer menetti henkensä jonkin sortin päihdepsykoosin uhrina; 1940-luvun oikeuspsykiatria ei vielä ollut kovin kummallista. Elokuvaa on kritisoitu tarinan esittämisestä Ginsbergin itseään mairittelevan kerronnan mukaan. Valitettavasti heteroseksismi ei ole vieläkään niin kuollut ettei kritiikkiä voitaisi pistää osin sen piikkiin.
Toisen maailman sodan aika ei Yhdysvalloissakaan ollut valistunutta. Stonewallin mellakoihin oli vielä yli 25 vuotta ja homoseksuaalisuudesta rangaistiin lukemattomin juridisin ja ”ekstrajuridisin” tavoin. Elokuvassa esitettävä itsepuolustuspykälä laissa ja mielivaltaiset pidätykset eivät olleet edes räikeimpiä muotoja. Suurkaupunkeihin – aikakautensa mittapuulla – on kuitenkin aina mahtunut ”ekologisia lokeroita” laattojen rakoihin myös alakulttuureille ja vähemmistöille.
Historiallisten henkilöiden seksuaalisuuden esittäminen fiktiossakin on vaikea laji. Kertomukset ja aikalaiskuvaukset vaihtelevat ja muisti pettää. Omaiset voivat olla verenhimoisia ei-heteroseksuaalisia väitteitä esittäviä kohtaan. Lopulta joudumme tulkitsemaan ja muodostamaan käsityksemme tapahtuneesta vajavaisin tiedoin omasta ajastamme käsin. Vaikka homo- tai biseksuaalisuus on mitä ilmeisimmin ollut beat-sukupolven nuoruudessa keskeinen liikkeelle paneva voima, Kill your darlings on joistain näistä syistä perin siveä kuvaus siitä.
Daniel Radcliffe näyttää muodostaneen uransa alkupuolen erikoisista rooleista. Ginsberg sopii hyvin sarjaan. Haparoiva, itseään etsivän nuoren miehen rooli sopii Radcliffelle kuin nenä päähän. Katsojaa ”Harry Potterin” näkeminen piristehöyryissään runkkamassa ja takomassa kirjoituskonetta maanisesti hiukan hämmentää. Kouluarvosana 8.