Jonin (Mia Wasikowska) täyttäessä 18 hänen veljensä, Laser (Josh Hutcherson), pyytää häntä ottamaan yhteyttä hedelmöityshoitoklinikalle päästäkseen tapaamaan isäänsä. Tämä johtaa yllättävään puheluun Paulille (Mark Ruffalo), joka tapaa mielellään Jonin ja Laserin. Yllätys äideille, Jules (Julianne Moore) ja Nic (Annette Bening), on kuitenkin vielä suurempi. Yhteinen illallinen johtaa Julesin rakentamaan puutarhaa Paulille ja lopulta sateenkaariperheen kriisiin.
The kids are all right meni minulta valitettavasti ohi sen poiketessa Kuopiossa Kuvakukossa reilu vuosi sitten. Sittemmin ystäväni näkivät sen elokuvafestivaalilla Kajaanissa ja se haukuttiin minulle mm. heteroseksistisenä lyttyyn. Minusta se on kuitenkin hyvin realistinen kuvaus sosiaalisen ja biologisen vanhemmuuden eriytymisen tuottamista ongelmista. Kielletyt tunteet eivät liity vain syrjähyppyihin, joissa toteutetaan tavanomaisesta poikkeavia haluja, vaan myös vanhempien perinteen tuen puuttumisesta johtuviin epävarmuuteen ja pelkoon vanhemmuudestaan. Elokuvan pitäminen heteroseksistisenä kieltää sateenkaariperheiltä ja mies- ja naispareilta oikeuden niihin samoihin virheisiin jotka ydinperheitä ja sekapareja niin usein ravisuttavat – se on heteroseksististä. Vaikka vanhemmuuden biologinen ulottuvuus on tosiasiassa äärimmäisen ohutta ja usein enemmän luottamuksen, oletuksen ja kuvitelmien kuin osoituksen varassa, varsinkin miesten osalta, sen kaiut sosiaaliseen vanhemmuuteen ovat valtavat. Epäilys tai tietoisuus biologisen siteen puutteesta on vaikea vanhempi-lapsi -suhteelle niin älytöntä ja järjetöntä kuin se onkin. Enemmän kuin tukee fantastisia käsityksiä romanttisesta ydinperheen ideaalista, The kids are all right nostaa tietoisuuteen ja keskusteluun sokeitapisteitämme perhe- ja parisuhdeajattelussa.
Ajatuksia herättävästä teemastaan huolimatta The kids are all right on suhteellisen kevyt elokuva. Enemmän kuin tragedia tai draama, se on romanttinen ja aavistuksen komediallinenkin kuvaus sateenkaariperheen kriisistä. Näyttelijöistä Julianne Moore, Josh Hutcherson ja Annette Bening tekevät vahvat suoritukset, mutta Mark Ruffalon näytteleminen on mekaanista. Musiikkia paremmin tunteva varmaankin löytäisi elokuva kappaleista suunnitelmallisuutta mutta minulle ne eivät merkinneet mitään. Kokonaisuutena kouluarvosana 9.