Tom of Finland on minulle hyvin tärkeä aihe. Tulin tietoiseksi taiteilijan olemassa olosta varmaankin 1990 Sarjainfo-lehden julkaistua hänestä jutun Puupäähattu-palkinnon myötä. Olin tuolloin 16 ja kipuilin oman homoseksuaalisen heräämiseni kanssa. Samojen teinivuosieni aikaan osuvat Heiner Carown Aika uskaltaa -elokuvan televisioesitys, Queenin ”Show must go on”:in jatkuva soittaminen Freddie Mercuryn kuoleman jälkeen ja Ilppo Pohjolan Daddy and The Muscle Academy -dokumentin televisioesitys. Elettiin siis Toukon viimeisiä elinvuosia ja AIDS-epidemia tappoi miljoonia länsimaissakin kun tehokasta lääkehoitoa ei vielä ollut saatavilla. Ja Tom of Finlandin kuvathan iskevät homoteiniin kuin testosteronileka palleihin.
Vuosien varrella olen lukenut varhaisia MSC Finlandin lehdessä ja myöhemmin Seta/Z/Voltti-lehdessä julkaistuja Toukon haastatteluja, katsonut Beefcaken, Homo-Suomen historian ja Daddy and The Muscle Academyn uudelleen, lukenut F. Hooven Valentinen elämäkerran ja Harri Kalhan kirjan ”Tom of Finland. Taidetta seksin vuoksi”.
Touko Laaksosesta on minulle kaiken näkemäni ja lukemani jälkeen piirtynyt kuva hyvin vaatimattomana mutta myös periksi antamattomana taiteilijana. Hän oli huomattavan nöyrä sen tosiasian edessä että hän oli Vapaudenristin edestä Suomea puolustanut sotaveteraani, joka loi kuvillaan homomiehille ulospääsyn sairaan ja rikollisen epämiehen kaapista positiiviseen itseidentifioitumiseen. Minulle marskit ja kekkoset eivät merkitse mitään, Touko Laaksonen on suurin suomalainen koskaan.
Luvasta kertoa Touko Laaksosen tarina massoille elokuvan muodossa käytiin ankara taistelu Helsinki Filmin ja Special Film Companyn välillä. Olin itse vahvasti jälkimmäisen kannalla ja äärimmäisen pettynyt kun Tom of Finland Foundation asettui tukemaan väärää projektia. No, no love lost there, en ole koskaan voinut sietää sitä fasistista ylimielisyyttä jolla säätiö Toukon perintöä vaalii.
Karukosken Tom of Finland -elokuva kertoo Touko Laaksosen elämäntarinan sotavuosista satojen nahkamiesten eteen estradilla Kaliforniassa 1980-luvun lopulla. Toukon lapsuudesta ja nuoruudesta elokuva ei kerro mitään, se tieto sinun on hankittava esimerkiksi Ilppo Pohjolan dokumentista Daddy and The Muscle Academy tai F. Hooven Valentinen elämäkerrasta.
Aivan ensimmäisenä minun on kommentoitava tupakointia elokuvassa: se on läsnä kaikkialle kokoajan. Aikana jolloin tupakointi on oikeutetusti ajettu pois näkyvistä jatkuva savuttelu elokuvassa on silmiinpistävää, lähes häiritsevää. Toukon oman äänen kuulleena ja elokuvan lopussakin kerrotun kuolinsyyn perusteella on kuitenkin helppo uskoa taiteilijan olleen intohimoinen tupakoitsija.
Minua jäi elokuvassa vaivaamaan siihen kirjoitettu kolmiodraama Toukon, Kaija-siskon ja Velin välillä. Yritin löytää elokuvan tof.fi-sivuilta ja Wikipediasta tietoa, mihin historialliseen aineistoon tämä perustuu tuloksetta. On mahdollista että käsikirjoittaja Aleksi Bardy tai pääosaa esittävä Pekka Strang ovat saaneet käyttöönsä muistelmia joita ei ole julkaistu, mutta lienee tunnettua että Toukon suku on ollut äärimmäisen torjuvaa kaiken Tom of Finland -julkisuuden suhteen. Tuo juonellinen mekanismi on tarpeeton ja tylsä, mutta useinhan totuus on tarua ihmeellisempää.
Valitettavasti minun on oltava sitä mieltä että Karukosken elokuva on lattea ja tylsä. Vaikka se kuvaa Laaksosen elämää uskollisesti, se tekee sen venyttäen epäoleellista ja sivuuttaen avainkohtia nopeasti. Elokuvan on sanottu keskittyvän Toukon ja Velin tarinaan mutta se esittää senkin intohimottomana ja haaleana. 1950-luvun Suomen ummehtunut tympeys olisi voitu esittää huomattavasti suppeamminkin.
Tom of Finland -elokuva ei jää ilman meriittejä kuitenkaan. Minusta se tavoittaa hyvin sotatrauman ja Tom of Finlandin tunnustaman ristiriidan perverssin himon ja älyllisen torjunnan välillä. Mutta se kesyttää tuon himon kaikessa poliittisen korrektiuteen joka vetää vertoja kuvaamalleen 1950-luvulle. Elokuvaan on upotettu taiteilijan omat sanat siitä kuinka kulli on kuningas mutta jätetty sen jatko sanomatta: ”jos ei mulla seiso kun mä piirrän siitä kuvastakin tulee huono ”. Seksuaalinen jännite, joka on kaikki kaikessa Tom of Finlandin piirroksissa, on tällä tavalla kastroitu elokuvasta kokonaan.
Siinä missä Pekka Strang ei Touko Laaksona puhuttele minua millään tavalla, Lauri Tilkkanen Velinä ja Taisto Oksanen Heikki Alijokena ovat erittäin onnistuneita roolituksia. Pisteitä elokuva saa myös siitä että kutoo Toukon elämäntarinan AIDS-kriisiin ja käsittelee vastareaktiota Tom of Finlandin piirroksia kohtaan. Viimeiset pisteeni annan tuotantoyhtiölle ja Suomi 100 -porukalle siitä että elokuvasta tehtiin osa Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuoden virallista ohjelmistoa. Jos haluaa tutustua Tom of Finlandin tarinaan on kuitenkin parempi valinta katsoa Ilppo Pohjolan Daddy and the Muscle Academy kuin Karukosken elokuva.
Kouluarvosana 7.