On Ryanin (Matt Fentiman) ja Grantin (Mark Hildreth) ”hääpäivä”, mutta sitä ei saa kutsua hääpäiväksi. Kolme vuotta yhdessä ollut pari kinastelee hermostuneina samalla kun sukulaiset valmistautuvat kukin tahollaan vihkitilaisuuteen. Ensimmäisenä paikalle ehtii Ryanin äiti, Rebecca (Katherine Billings), joka tuo mukanaan Dylanin (Brendan Fletcher). Dylan on vaikeuksia joita ei häävierailta muutoinkaan puutu. Paikalle saapuvat Kalvin (Andrew Moxham) ja Jenny (Anna Williams), jotka yrittävät hukuttaa kolme vuotta sitten tapahtuneen traagisen lapsen kuoleman pilveen, Shepard (Bill Marchant) ja Madeline (Nancy Sivak), lapsen leikannut kirurgi joka potee syyllisyyttä ja hänen vaimonsa, Rachel (Cara McDowell), joka on tehnyt liian monta aborttia ja Luke (Stephen Park), joka silti toivoo heidän vielä saavan lapsen sekä Gale (Michael Chase) ja Trish (Suzanne Hepburn), jotka ovat liian itsekeskeisiä hankkiakseen lapsia – ainakin Rebeccan mielestä. Miehet vihkimään saapuu vaitelias Betty (Debra Thorne) ja vieraille tarjoilemaan estoitta lörpöttelevä Rena (Carly Pope). Rikkinäisten ja epätäydellisten ihmisten juhla voi alkaa.
Joe Orton (1933-1967) oli brittiläinen näytelmäkirjailija joka tuli tunnetuksi julkeista mustista komedioistaan. Prick up your ears on hänen elämänkertansa elokuvana. Tarinaa kehystää tarina John Lahrista (Wallace Shawn) tekemässä taustatutkimusta elämänkertaa varten. Ortonia elokuvassa näyttelee Gary Oldman ja hänen rakastajaansa, Kenneth Halliwellia Alfred Molina. Kolmatta keskeistä pääosaa, Ortonin agenttina toiminutta Peggy Ramsaytä, esittää Vanessa Redgrave.
Axel (Til Schweiger) jää kiinni housut kintuissa toisen naisen kanssa ja Doro (Katja Reimann) heittää hänet pihalle. Tuttavansa vetämän miesten ryhmän kautta Axel päätyy Walterin (Rufus Beck) matkaan tarkoituksenaan yöpyä tämän luona kunnes löytää asunnon. Matkavarrella on kuitenkin homobileet, eikä Axel enää koekaan Walteria turvalliseksi vaan päätyy Norbertin (Joachim Król) alivuokralaiseksi. Miesten välille kehittyy ystävyys vaikka Axel on varautunut ja Norbert korviaan myöten ihastunut. Doro on kuitenkin raskaana ja tullut toisiin aatoksiin eron suhteen. Eräänlaisen fiaskon kautta pari päätyy takaisin yhteen mutta sitten kuvioihin palaa Elke (Antonia Lang) ja taas viedään niin Axelia kuin Norbertiäkin…
Nagisa no Shindobaddo, englanniksi Like grains of sand, kertoo japanilaisista nuorista, Itosta, Yoshidasta ja Aiharasta keskellä murrosiän rauhattomia tunteita. Ito on ujo ja hiljainen eikä hänen ole helppoa saada kerrotuksi Yoshidalle rakastavansa häntä. Yoshida ei voi vastata tunteisiin eikä osaa tunnustaa Aiharalle rakastavansa tätä vaan tapailee epäitsevarmaa tyttöä. Aihara puolestaan on tullut raiskatuksi eikä vielä osaa erotella tunteitaan. Kolmiodraamahan tästä syntyy.
Johdanto
Tämän kirjoituksen kirvoitti sen kirjoittamisen päivänä pidetty Kuopion kaupungin seminaari ”Kansalaisjärjestöt 2000-luvulla”. Seminaarissa kuultiin monta puheenvuoroa kaupungin ja sen sidosryhmien yhteistyöstä järjestöjen kanssa ja esiteltiin Kuopion kaupungin kansalaisjärjestöstrategiaa toimeenpanevan työryhmän (KANE) väliraportista tehdyn kyselyn tuloksia ja jatkosuunnitelmia.
Luuranko kaapissa (The Celluloid Closet) on samannimiseen Vito Russon teokseen perustuva dokumentti homoseksuaalisuudesta elokuvassa (pääasiassa Hollywood tuotannossa) Edisonin kokeellisista elokuvista 1895 sata vuotta eteenpäin Philadelphiaan 1995. Homoseksuaalien roolihahmojen kehitystä nynnyjen ja roistojen kautta onnettomiksi ihmisraunioiksi ja lopulta tasapainoisiksi yhteiskunnan jäseniksi seurataan elokuvista poimittujen esimerkkien ja lukuisten nimekkäiden käsikirjoittajien, näyttelijöiden ja ohjaajien puheenvuorojen kautta. Äänessä ovat mm. Quentin Crisp, Whoopie Goldberg, Armistead Maupin, Richard Dyer, Tony Curtis ja Tom Hanks. Ilmeisten Piukat paikat ja Spartacus otteiden lisäksi tarkastellaan Ben-Huria, Herrasmiehet pitävät blondeista ja Nuori kapinallinen elokuvia toisin katsoen. Hollywoodin sensuuria kivitetään huolella ja sen hidas herääminen vasta 80-luvulla – 20 vuotta brittielokuvan jälkeen – ei jää käsittelemättä. Dokumentin nähtyään ymmärtää ehkä paremmin, miksi arvioin pääasiassa 90- ja 2000-luvun elokuvia ja miksi hlbt-elokuva on vielä erillistarkastelun arvoista.
On vuosi 1989 ja Stavangerin nuoria ei innosta ollenkaan opettajansa tapaan Berliinin muurin murtuminen vaan se, että Mathias Rust Band on saanut ensimmäisen keikansa lämppärinä paljon nimekkäämmälle porukalle. Jarle (Rolf Kristian Larsen) harjoittelee kavereidensa kanssa innolla, mutta sitten luokalle tulee kesken vuoden Yngve (Ole Christoffer Ertvaag) eikä Jarle ole enää ollenkaan varma onko Katrine (Ida Elise Broch) se oikea. Äidin ongelmat, kaverit ja bändi jäävät sivuun kun Jarle ihastuu. Mutta tunteiden käsitteleminen ei ole helppoa ja kaikki menee yhtäkkiä solmuun.
The Bubble (Eytan Fox, 2006)
Noam (Ohad Knoller) suorittaa asepalvelustaan Israelin armeijassa palvellen tarkastuspisteellä kun palestiinalaisnainen synnyttää lapsen kuolleena jonottaessaan läpipääsyä. Noamia auttaa tilanteessa tulkkina satunnainen ohikulkija Ashraf (Joe Sweid). Noam yllättyy todella kun Ashraf ilmestyy myöhemmin hänen ja hänen kämppäkaveriensa Lulun (Daniella Wircer) ja Yalin (Alon Freidmann) ovelle. Boheemi kolmikko ovat kuitenkin kaikki hakupäällä ja Noamille ja Ashrafille muodostuu suhde. Suhdetta varjostavat monet asiat, joista alueen epävakaus ja sen poliittiset kantamat heidän henkilökohtaisiin elämiinsä eivät ole vähäisimpiä. Siinä missä homoseksuaalisuus ei ole Tel Avivissa iso ongelma, se on sitä Länsirannalla, missä Ashraf asuu, eikä yksikään päähenkilöistä taida olla ulkona kaapista.
Billy (Jamie Bell) asuu isänsä (Gary Lewis), veljensä (Jamie Draven) ja isoäitinsä (Jean Heywood) kanssa työläisslummissa Pohjois-Englannin kaivosalueella 1980-luvun puolivälissä. Isä ja veli ovat töissä hiilikaivoksessa ja ammattiyhdistysaktiiveina kyynärpäitään myöten kaivostyöntekijöiden lakossa. Billy huolehtii isoäidistään ja käy iltapäivisin nyrkkeilytunneilla. Hän kuitenkin huomaa pitävänsä enemmän saman tilan jakavien tyttöjen balettitunneista ja kuolleen äitinsä kehotuksen mukaan on rohkeasti oma itsenä ja tekee tahtonsa mukaan. Baletin opettajan kannustamana hän tähtää kuninkaallisen baletin pääsykokeisiin vaikka isä vastustaakin ideaa.
Maanselän teokraattisesta diktatuurista
Asmo Maanselän mielipidekirjoituksessa 9.7. aika ja paikka edustavat hyvin selkeästi vain kirjoittajan kaipuuta menneisiin loistokkaiksi kuviteltuihin päiviin. Niihin päiviin kun kristillinen holhoaminen tukahdutti vielä enemmän enemmistön kuin vähemmistön vapautta. Maanselkä näyttää kuvittelevan edustavansa jotakin enemmistöä, mutta on tosiasiassa parjaamaansa vähemmistöä huomattavasti pienemmän marginaaliryhmän edustaja. ”Rauhallinen rinnakkaiselo on mahdollista saavuttaa vain siten että marginaali ei vaadi omia arvojaan koko yhteisön arvojen perustaksi”, Maanselkä kirjoittaa. Näin toteutettuna rauhallinen rinnakkaiselo on hetken näennäisesti mahdollista, mutta ei kestävää. Onneksi Maanselkä on siis täydellisen väärässä.