Unelmien risteily (Dreamboat, Tristan Milewski, 2017)

Unelmien risteily (Dreamboat) on aikamme dokkari homomiehisten risteilystä. Risteily on kansainvälinen, miehiä tulee Ranskasta, Yhdysvalloista, Saksasta, Belgiasta, Intiasta, Palestiinasta ja lukemattomista muista maista. Jumalattoman suuri risteilyalus seilaa avomerellä jossain päiväntasaajan tienoolla ja joka päivä ja ilta on uudet bileet.

Jatka lukemista ”Unelmien risteily (Dreamboat, Tristan Milewski, 2017)”

Kink (Christina Voros, 2013)

Kink on dokkari Kink.comin kulisseissa tapahtuvasta työstä. Kink.com on maailman suurin BDSM-pornon tuottaja. Se pitää majaa vanhassa varuskuntarakennuksessa San Franciscossa. Kink.comiin johtaneen ketjun yrityksiä ja web-sivustoja 1997 kampus asuntolasta perustanut Peter Acworth esiintyy itse dokkarissa. Muissa pääosissa ovat ohjaajat, näyttelijät ja lavastajat. Lavastaja kuvaa tulleensa unelmatyöhön ja vanhan rakennuksen antavan lukemattomia mahdollisuuksia lavastuksiin. Iso osa ohjaajien haastatteluista keskittyy puolustamaan heidän työtään ja dokkari onnistuukin välittämään Kink.comista selvästi positiivisemman kuvan kuin pornoteollisuudella yleensä on.

{youtube}a6E0FQSrFdw{/youtube}

Jatka lukemista ”Kink (Christina Voros, 2013)”

Interior. Leather. Bar. (James Franco & Travis Mathews, 2013)

Interior. Leather. Bar on James Francon ja Travis Mathewsin hanke jossa he kuvaavat alkuperäisestä Yön kuningas (Cruising) -elokuvasta sensuurin vuoksi leikattujen 40 minuutin uudelleen kuvaamista. Yön kuningas oli aikansa tuote: Al Pacino pääosassa esittää homojen alamaailmaan työnsä vuoksi vajoamaan pakotettua poliisia joka etsii väkivaltaista tappajaa. Elokuvaa on pidetty hyvin homovihamielisenä mutta siitä on tehty 2000 uusintaversio. Alkuperäisestä elokuvasta leikattiin 40 minuuttia nauhaa sen pitämiseksi poissa kovan pornoin luokasta, eikä leikattuja kohtauksia ole koskaan esitetty julkisesti. Interior. Leather. Bar. ei tee selväksi ovatko James Franco tai Travis Mathewskaan koskaan nähneet noita leikattuja kohtauksia mutta on ilmeistä että heille on kerrottu jotain niiden sisällöstä.

Alpacinoksi tähän projektiin on rekrytoitu Val Lauren, joka aivan ilmeisesti luottaa James Francoon pitkän ystävyyssuhteen vuoksi syvästi. Lauren on itse avioliitossa naiseen elävä heteromies jolle projekti ei selvästikään ollut helppo luottamuksesta huolimatta. Koko joukko muitakin projektin näyttelijöistä on heteroita ja Interior. Leather. Bar. koostuukin pääosaksi näyttelijöiden reaktioiden ja tuntojen kuvaamisesta. Paljon aikaa kulutetaan kysymyksiin mitä hän (Franco) haluaa sanoa ja miksi tätä tehdään?

Interior. Leather. Bar. sai minut rakastumaan James Francoon. Olen suhtautunut häneen ihailun ja kielteisten tunteiden sekamelskana mutta lukenut aika paljon häntä koskevia uutisia. Kelpaahan häntä katsoakin. Mutta vain tunnin mittaisen dokkarin puolivälissä käydään Laurenin ja Francon välillä keskustelu joka sai minut rakastumaan mieheen. Koen myös selvää halua saada monia suloisessa heteropumpulissa eläviä vaniljamiehiä katsomaan dokkarin. Homojen kruisailukulttuuri ja alakulttuurikapakat kun eivät koskaan ole olleet mukavia tai helppoja. Alakulttuurilla on selvä pimeä pohjavirtansa. Torjuntaa eivät koe vain heterot vaan myös monet homoyhteisössä. Minusta on kuitenkin tärkeää että tuon torjunnan tunteen joutuu kohtaamaan ja käsittelemään.

Interior. Leather. Bar. on lyhyt dokufiktio, joka kannattaa katsoa vaikka ei olisi kumpaakaan Cruisingin verstiota koskaan nähnytkään – minä en ole. Kouluarvosana 9.

Lisää elokuvasta sen omilta verkkosivuilta.

Aids-pioneerit (David France, 2012)

Aids-pioneerit (How to survive a plague) on dokumentti Act up -aktivistiryhmän taistelusta AIDS-epidemian alusta tehokkaan hoidon tuloon markkinoille 1996. Dokumentti on kooste videomateriaalia vuosien varrelta eri lähteistä lomitettuna epidemian alkuvaiheen keskeisten aktivistien kommenteilla. Aids-pioneerit kuvaa Act upin toimintaan noin kymmenen keskeisen aktivistin kautta täydentäen videomateriaalilla Act up -kokouksista, mielenosoituksista ja tapaamisista viranomaisten ja tutkijoiden kanssa. Dokumentti onnistuu parhaiten kuvaamaan sitä, miten vaikeaa haluttomia poliitikkoja ja tietämättömiä viranomaisia ja tutkijoita oli saada heräämään siihen tosiasiaan, että länsimainen maailmakin oli ensimmäisen tappavan kulkutautiepidemian kuorissa vuosikymmeniin tai satoihin.

Jatka lukemista ”Aids-pioneerit (David France, 2012)”

Paragraph 175 (Rob Epstein & Jeffrey Friedman, 2000)

Dokumenttielokuvassa Paragraph 175 Klaus Müller haastattelee viimeisiä elossa olevia keskitysleireiltä hengissä selvinneitä homomiehiä. Dokumenttia kuvattaessa heitä oli tiettävästi elossa ilmeisesti kymmenen, tänä päivänä ei yhtään: Karl Gorath kuoli 2003, Pierre Seel 2005, Albrecht Becker 2002, Heinz Dörmer 2001, lesbojen kokemuksille äänen antanut Annette Eick 2010 ja viimeisenä Gad Beck kesällä 2012.

Vanhojen herrojen kertomukset ajasta ennen natsien valtaan nousua ja sen jälkeen ovat koskettavaa kuunneltavaa. On sydäntä riipivää katsella miten 80-90-vuotiaat miehet murtuvat ja liikuttuvat kyyneliin vielä yli 60 vuotta tapahtuneen jälkeen. Useimmat eivät haluaisi enää puhua asiasta ja ovat vaienneet tapahtuneesta 30-40 vuotta elämästään. Trauma on vailla vertaa enkä voi olla ajattelematta, että kuolema on ollut pitkän elämän sen kanssa eläneille myös armollinen.

Jatka lukemista ”Paragraph 175 (Rob Epstein & Jeffrey Friedman, 2000)”

For the Bible tells me so (Daniel Karslake, 2007)

For the Bible tells me so on dokumentti kristittyjen – ja vähän juutalaistenkin – suhteesta homoseksuaalisuuteen. Dokumentti alkaa minuutteja kestävällä pahantahtoisella vihapuheella lukuisten tele-evankelistojen, maallikkosaarnaajien ja konservatiivisten kristittyjen televisioesiintymisistä vuosikausien varrelta. Se kuitenkin muuntuu vakaumuksellisten perheiden tarinoiksi siitä kuinka vanhemmat ovat kohdanneet lastensa homoseksuaalisuuden ja miten lapset kokevat suhteensa vanhempiin. Dokumentissa esiintyvät perheet edustavat tapakristityn näkökulmasta varsin hurskasta, kirkossa säännöllisesti käyvien perheiden joukkoa, joka tuntuu suomalaisittain perin vieraalta.

Jatka lukemista ”For the Bible tells me so (Daniel Karslake, 2007)”

Poikien bisnes (Markku Heikkinen, 2009)

Markku Heikkisen tutkimusmatka Tsekin poikapornobisnekseen alkaa saksalaisilta erotiikkamessuilta. Tsekkiin päästyään hän tutustuu homopornotuottaja Dan Komariin ja tämän ”poikiin”, erityisesti taiteilijanimellä Aaron Hawke esiintyvään nuoreen mieheen. Dokumentti poikapornobisneksestä kääntyy Komarin ja kolmen hänen elokuvissaan esiintyvän nuoren miehen tarinaksi. Poikien, yhden äidin ja Danin haastattelujen kautta Heikkinen rakentaa kuvaa ilmiöstä. Leikkausvaiheessa dokumentin väliin on leikattu kohtauksia dokumentissa esiintyvien mallien elokuvista.

Jatka lukemista ”Poikien bisnes (Markku Heikkinen, 2009)”

Uncut (John Greyson, 1997)

Peter (Matthew Ferguson) kirjoittaa miesten ympärileikkauksesta ja tuo käsikirjoituksensa Peterille (Michael Achtman) puhtaaksi kirjoitettavaksi. Peter (Damon D’Oliveira) viettelee molemmat erikseen ja koostaa musiikkivideon Peterin pakkomielteisestä kuvamanipulaatioista, joissa hän on pääministeri Pierre Trudeaun kanssa intiimeissä kohtaamisissa. Peterin kirjeet pääministerille ovat kuitenkin kiinnittäneet poliisin huomion ja heidät pidätetään tekijänoikeusrikkomuksesta ja tuomitaan pakkotyöhön.

Jatka lukemista ”Uncut (John Greyson, 1997)”

Luuranko kaapissa (Rob Epstein, 1995)

Luuranko kaapissa (The Celluloid Closet) on samannimiseen Vito Russon teokseen perustuva dokumentti homoseksuaalisuudesta elokuvassa (pääasiassa Hollyvwood tuotannossa) Edisonin kokeellisista elokuvista 1895 sata vuotta eteenpäin Philadeplhiaan 1995. Homoseksuaalien roolihahmojen kehitystä nynnyjen ja roistojen kautta onnettomiksi ihmisraunioiksi ja lopulta tasapainoisiksi yhteiskunnan jäseniksi seurataan elokuvista poimittujen esimerkkien ja lukuisten nimekkäiden käsikirjoittajien, näyttelijöiden ja ohjaajien puheenvuorojen kautta. Äänessä ovat mm. Quentin Crisp, Whoopie Goldberg, Armistead Maupin, Richard Dyer, Tony Curtis ja Tom Hanks. Ilmeisten Piukat paikat ja Spartacus otteiden lisäksi tarkastellaan Ben-Huria, Herrasmiehet pitävät blondeista ja Nuori kapinallinen elokuvia toisin katsoen. Hollywoodin sensuuria kivitetään huolella ja sen hidas herääminen vasta 80-luvulla – 20 vuotta brittielokuvan jälkeen – ei jää käsittelemättä. Dokumentin nähtyään ymmärtää ehkä paremmin, miksi arvioin pääasiassa 90- ja 2000-luvun elokuvia ja miksi hlbt-elokuva on vielä erillistarkastelun arvoista.

Lisää dokumentista Elonet-palvelusta.

Paris is burning (Jennie Livingston, 1990)

Paris is burning on dokumenttielokuva New Yorkin drag alakulttuurista 80-luvun lopussa. Se kertoo ”taloista” (houses) jotka järjestävät ”juhlia” (balls). ”Juhlien” ideana on tarjota artisteille mahdollisuus esiintyä (”walk”) sellaisena kuin haluaa. Drag on tässä ymmärrettävä hyvin laveasti ja alkuun dokumentissa onkin epätodellinen ja sekava tunnelma. 80-90-luvun taitteen muoti ei helpota tilannetta yhtään – odotan kauhulla sen paluuta! Dokumentissa esiintyy lukematon joukko drag taitelijoita, jotka ovat homoseksuaaleja, transvestiitteja tai transsukupuolisia – jotkut useampaakin yhtä aikaa. Siveään ja sivisteltyyn nykydragiin verrattuna kuvattu show on paljon henkilökohtaisempaa ja monimuotoisempaa. Paris is burning on varsin erikoinen katselukokemus. Kouluarvosana 7.

Lisää dokumentista IMDB:stä.