Unelmien risteily (Dreamboat) on aikamme dokkari homomiehisten risteilystä. Risteily on kansainvälinen, miehiä tulee Ranskasta, Yhdysvalloista, Saksasta, Belgiasta, Intiasta, Palestiinasta ja lukemattomista muista maista. Jumalattoman suuri risteilyalus seilaa avomerellä jossain päiväntasaajan tienoolla ja joka päivä ja ilta on uudet bileet.
Milewski tekee dokumenttia kuten tässä ajassa on tapana. Risteilyvieraista poimitaan muutama joiden mielialoja seurataan pitkin matkaa välillä turhankin tungettelevasti. Dokumentin päähenkilöt saavat itse kertoa tarinansa, odotuksensa ja tunteensa ilman että kukaan johdattelisi keskustelua eteenpäin tai kyseenalaistaisi mitään. Subjektiivisen kokemuksen ja aitojen tunteiden pitää näkyä ja kuulua. Puhuvat päät on valittu kohtuullisen mielenkiintoisesti, emme kuule viittä erilaista amerikkalaistarinaa vaan äänessä ovat Intiasta Dubaihin vapaamman elämän perässä muuttanut (sic!), aivokalvontulehduksen pyörätuoliin saattama viisi-kuusikymppinen ranskalainen puolisoineen, Palestiinasta Belgiaan muuttanut ihmisoikeusaktivisti puolisoineen, risteilyä kuvaava hiv-positiivinen ja brittiläinen nuorimies.
Olin lukenut pari arviota Unelmien risteilystä homomediasta ennen kuin ystäväni kertoi katsoneensa sen Netflixistä. Hänelle se oli tarina kahden tason matkoista. Minun lukemani arvostelut kiinnittivät huomiota siihen ettei tämä dokkari kuvaa sitä kuin homot panevat, dokaavat ja riitelevät. Iso osa dokkarista kuvaa bileitä ja päähenkilöiden tekemisiä niissä. Alastomuutta ja ihastuttavan säädyttömiä asuja nähdään paljon, kaluja ja fellaatioita vain pari. Ilahduttavalla tavalla dokkari nostaa esille ikääntymisen tuottaman seestymisen ja elämän tasapainottumisen – joskin aina parisuhteessa elävien miesten kautta.
Mistä dokkari ei sano sanaakaan ovn yläluokkaisuus. Tämä risteily maksoi osallistujille varmasti vähintään neljän kuukauden mediaanipalkan ja joka bileisiin uuden asun. Keski-ikäisiä ja keski-iän ohittaneita dinkkejä on siis laivalla suuri enemmistö. Köyhiä saattavat olla ne muutamissa kuvissa bileitä valmistelevat tai niiden jälkiä siivoavat laivayhtiön työntekijät jotka ovat kuitenkin osattomia ja äänettömiä dokumentissa. Bilekulttuurin pimeät puolet – huumeet, hyväksikäyttö ja väkivalta – eivät tässä Unelmien risteilyllä ole olemassa. Bilekulttuurin kuluttavuus ja tyhjyys tuodaan esille jopa alleviivaten mutta nuo muut haitalliset piirteet on hyvin tarkkaan siivottu pois.
Haluaisinko minä sitten tuollaiselle risteilylle? – En mistään hinnasta. Intilais-dubailaisen nuoren miehen kuvaama pehmoisten poikien ulkopuolisuus oli aivan liian samastuttavaa ja tuttua. Vanha saa olla ja karhumainenkin mutta ei lihava.
Kouluarvosana 7.