Asmo Maanselän mielipidekirjoituksessa 9.7. aika ja paikka edustavat hyvin selkeästi vain kirjoittajan kaipuuta menneisiin loistokkaiksi kuviteltuihin päiviin. Niihin päiviin kun kristillinen holhoaminen tukahdutti vielä enemmän enemmistön kuin vähemmistön vapautta. Maanselkä näyttää kuvittelevan edustavansa jotakin enemmistöä, mutta on tosiasiassa parjaamaansa vähemmistöä huomattavasti pienemmän marginaaliryhmän edustaja. ”Rauhallinen rinnakkaiselo on mahdollista saavuttaa vain siten että marginaali ei vaadi omia arvojaan koko yhteisön arvojen perustaksi”, Maanselkä kirjoittaa. Näin toteutettuna rauhallinen rinnakkaiselo on hetken näennäisesti mahdollista, mutta ei kestävää. Onneksi Maanselkä on siis täydellisen väärässä.
Avainsana: hlbtiq
XXY (Lucía Puenzo, 2007)
Alex (Inés Efron) asuu meribiologivanhempiensa kanssa pienessä uruguaylaisessa kalastajakylässä. Perhe on päätynyt tänne koska Alexin intersukupuolisuus on aiheuttanut ongelmia aiemmissa asuinpaikoissa. Vanhemmat ovat valinneet kasvattaa Alexia tyttönä mutta pidättäytyä kirurgiasta. Murrosikä saa kuitenkin myös vanhempien määrätietoisuuden horjumaan ja äiti kutsuu ystävänsä kirurgipuolisoineen käymään. Mukana seuraava Alvaro (Martín Piroyansky) on hiukan Alexia vanhempi ja nuorten muodostuva suhde johtaa kaikessa vaikeudessaan eteenpäin vievän tien selkenemiseen.
Kyle (Jim Verraros), Gwen (Emily Brooke Hands) ja Tiffani (Rebekah Kochan) tuskailevat edelleen miehen puutetta ja juonivat heteroiden pään menoksi, kuten ensimmäisessäkin osassa. Kyle ja Gwen päätyvät leffan aluksi jälleen sinkuiksi ja Tiffani päättää lopettaa lutkailun. Kuvioihin astelee taidekurssilla mallina poseeraava Troy (Marco Dapper) ja taas on kaikki sekaisin.
Eduskunnan adoptiokeskustelusta
Eduskunnan keskustelussa hallituksen esityksestä (198/2008) laiksi rekisteröidystä parisuhteesta annetun lain 9 §:n muuttamisesta muutama toistuva teema kiinnitti huomioni. Keskustelussa aktiivisimpia olivat Kokoomuksen lakia puolustaneet kansanedustajat ja Kristillisdemokraattien ja Perussuomalaisten lakia vastustaneet kansanedustajat.
I think I do (Brian Sloan, 1997)
Bobilla (Alexis Arquette) on ongelma: hän on ihastunut heterokämppäkaveriinsa, Brendaniin (Christian Maelen), joka on myös hänen paras ystävänsä. Ihastus saa monin tavoin kivuliaan näennäislopun kun Bob erehtyy kouraisemaan Brendania ja saa tältä turpaansa. Puoli vuosikymmentä myöhemmin vietetään Bobin parhaan naisystävän, Carolin (Lauren Vélez), kiusallisia häitä ja vanha jengi on taas koolla. Välit ovat monella tapaa vaivaantuneet vaikka kaikki on näennäisesti hyvin. Humalassa irrottelu pistääkin pakan sekaisin, eikä kukaan lähde tältä hääkeikalta entisellään.
Otsikko on vain yksi esimerkki hlbt-aktivistina kohtaamistani ennakkoluuloista. Se ei kuitenkin kohdistunut minuun niin sanotusti ulkoa vaan sisältä. Sanoja oli hiukan minua nuorempi homomies Kuopiosta. Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen – eikä varmasti viimeinen – kerta kun minua syrjitään ja loukataan siksi että olen valinnut elää elämäni avoimesti homona ja pidän tärkeänä yrittää parantaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asemaa yhteiskunnassa. Mikään heteroiden suusta kuultu loukkaus ei kuitenkaan pure niin kuin omat koirat.
Walk on Water (Eytan Fox, 2004)
Eyal (Lior Ashkenazi) tappaa ihmisiä työkseen Israelin salaiselle palvelulle. Eyalin vaimo tappaa itsensä tämän ollessa tehtävällä ja Eyal ajautuu kuukaudeksi sivuun tehtävistään. Eyalin esimies, hänen isänsä, pistää pojan tekeytymään turistioppaaksi Israeliin saapuvalle natsirikollisen jälkeläiselle jotta pojan isän olinpaikka selviäisi. Eyal tutustuukin Piaan (Caroline Peters) ja Axelin (Knut Berger) ja päätyy tehtävälle Saksaan tappamaan Alfred Himmelmania (Ernest Lenart).
Vuosia sitten kesätyöpaikan kahvipöydässä käytiin keskustelua seuranhakemisesta lehti-ilmoituksella. Keskustelun herätti sanomalehtien yleistyvä tapa kieltäytyä julkaisemasta seuranhakuilmoituksia. Eräs työkaverini oli sitä mieltä, että vain surkimukset hakevat seuraa lehti-ilmoituksella. Yllätyksekseni tätä seurasi toisen työkaverini edellisestä kiukustunut puheenvuoro, jossa hän kertoi Suomen ladun lehden täyttyvän näiden päätösten seurauksena seuranhakuilmoituksista. Hän puhui siitä kuinka monet lehden lukijat eivät koe baarikulttuuria ollenkaan omakseen ja siksi hakevat seuraa mieluummin lehden kautta. Tuo keskustelu sai minut ajattelemaan asiaa.
Kevät ja kesä ovat sukujuhlien kulta-aikaa. Kevään päätteeksi juhlitaan ylioppilaita ja muita valmistuneita ja kesällä on tarjolla koko joukko häitä, rippijuhlia ja Prometheus-juhlia. Sukujuhlat tarjoavat itseään etsivälle tai itsessään ei-heteroseksuaalisia piirteitä tunnistavalle nuorelle aivan omanlaisiaan piinapenkkejä.
Ismo Vornasen kommenttipuheenvuoro edelliseen kolumniini Viikkosavossa (11.4.) Kuopion kaupunkilehdessä 25.4. huokuu heteroseksismiä ja homofobiaa. Vornasella näyttää olevan jokin yleisempikin asenneongelma vähemmistöjä kohtaan, koska hän esittää näiden näkyvyyttä mediassa rajoitettavaksi.