Olen 2013 kirjoittanut Twitterin käyttöönotosta yhdistysaktiivin näkökulmasta ja 2015 yrittänyt tiivistää muutamia usein vastaantulleita virheittä sen käytössä. Tämä kolmas osa Twitter-purkauksiani koskee Facebookia vastaan organisoitua Stop Hate For Profit-kampanjaa ja sitä kuinka Twitter tarvitsisi vielä kovemmin keppiä.
Tekijä: Tero Kankaanperä
Hyvästit homoidentiteetille?
Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen ihmisoikeusliikkeen synty muutti tapaa ajatella homoseksuaalisuutta. Sodomiana siitä oli anglo-amerikkalaisessa kulttuuripiirissä pitempään puhuttu mutta ’homosexual’ oli ottanut sen paikan puheessa useimmiten. Sodomia ja sodomiitti eivät olleet identiteettejä vaan tekoja. Kuka tahansa saattoi sortua sodomiaan ja vaikka se leimasi tekijäänsä jos siitä jäi kiinni, se nähtiin yhä enemmän yksittäisten tekojen kuin käyttäytymismallin kautta.

Tänään, perjantaina 8.5.2020, tulee sata vuotta Touko Laaksosen syntymästä. 37-vuotiaana taitelijanimen Tom of Finland vastentahtoisesti omaksunut vaatimaton piirtäjä oli 1990-luvulle saakka Suomessa täysin tuntematon heteroseksuaaliselle valtavirralle. Suomen sarjakuvaseuran hänelle 1990 myöntämä Puupäähattu nosti tunnettuutta mutta myös sarjakuva oli tuolloin aliarvostettu vähemmistökulttuurin muoto. Laaksonen kuoli 1991 ja seuraavana vuonna ilmestyi kaksi merkittävää dokumenttia hänestä: F. Valentine Hoovenin kirjoittama elämäkerta ja Ilppo Pohjolan ”Tom of Finland – Daddy and the muscle academy” -dokumentti. Tänä päivänä hänestä on tehty elokuva ja kirjoitettu niin paljon että on vaikea löytää tapaa lähestyä suuren suomalaisen elämäntyötä tuoreella tavalla.
Maxime (Xavier Dolan) tekee lähtöä Australiaan. Köyhä elämä Montrealissa päihdeongelmaisen äidin asioista huolehtien ja kavereiden kanssa örveltäen ei enää riitä. Lapsuuden ystävä Matthias (Gabriel D’Almeida Freitas) on luvannut hankkia isältään suositukset Maximelle jotta tämä saa muutakin kuin baarityötä Australiassa. Kaveriporukka kokoontuu Rivetten (Pier-Luc Funk) perheen mökille jossa piikkinä lihassa häärii Rivetten pikkusisko lyhäriprojekteineen. Hyväntahtoinen Maxime auttaa nuorta taitelijan alkua ja Matthias päätyy vastanäyttelijäksi heikon itsetuntemuksensa vuoksi. Seuraa suudelma joka muuttaa kaiken.
Eleonoora Riihinen kirjoittaa Hesarissa tänään (21.11.2019) otsikolla ”Alkoholismia, aidsia, musertavia loppuja – Miksi homoelokuvien hahmoille käy aina huonosti?” queer-elokuvan taipumuksesta tehdä loppu päähenkilöistä rujoilla tavoilla. Otsikkoon ja ingressiin Twitterissä törmätessäni ensimmäinen reaktioni oli heti ”that’s not right”! Lähdin lukemaan artikkelia siis valmiiksi erimielisenä ja nyt yritän pohtia miksi Riihisen juttu nosti karvani pystyyn.
Merab (Levan Gelbakhiani) on tanssinut perinteistä georgialaista tanssia lapsuudestaan saakka kuten isänsä ja isoisänsä ennen häntä. Perinne sanelee tiukasti muodon ja ankara opettaja ja tanssikoulun johtaja valvovat sitä. Kurinalaisuus alkaa kuitenkin rakoilla kun tanssisalille ilmestyy Irakli (Bachi Valishvili) korvakorussaan. Sijaistanssija herättää Merabissa ristiriitaisia tunteita jotka mutkistavat jo ennestään sekavaa ja veitsenterällä taiteilevaa elämää.

Allen Ginsberg (Daniel Radcliffe) tapaa Columbian yliopistoon päästyään 1943 Lucien Carrin (Dane DeHaan) ja edelleen William Burroughsin (Ben Foster) ja Jack Kerouacin (Jack Huston). Yhdessä nuoret herrat ryyppäävät, polttelevat ja vetävät heroiinia surutta. Aineiden siivittäminä yliopiston kirjaston aarteet vaihtuvat sen kiellettyjen kirjojen varaston sisältöön ja rehtorin toimiston tuolia kulutetaan ahkeraan erottamiskuulemisissa. Vasta kun Carr tappaa David Kammererin (Michael C. Hall) palaa järki Ginsbergin päähän – hetkeksi.
Perjantaina suli taas käämi yhdistyksen pankkiasioita hoitaessa. Ei ollut ensimmäinen, eikä varmaan viimeinenkään kertaa. Ja kuten tavallista, kysymys oli tilinkäyttöoikeuksien ja -välineiden muuttamisesta. On merkillistä etteivät pankkit pysty sen paremmin yksin kuin yhdessä tuottamaan malleja siitä miten asiat tulee pöytäkirjassa ilmaista että asia hoituu juohevasti.

Syyslukukausi 1991 lähestyy loppuaan ja Laukaan lukion käytäville kantautuu useamman luokan avoimesta televisiosta ”Show must go on” MTV:ltä. Musiikkivideon ehtii nähdä monta kertaa päivän mittaan välitunneilla ja kuulla koulupäivän ulkopuolella radiosta toistuvasti. Olin tullut ulos vanhemmilleni äskettäin ja elettiin aikaa kun AIDS vielä tappoi miljoonia vuosittain kehittyneissäkin maissa. Freddien kuolema kosketti ja huolestutti. Samalla sain ensikosketuksen yhteen niistä hyvin harvoista bändeistä joiden musiikkia olen ostanut ja aktiivisesti kuunnellut. Niinpä seurasin mielenkiinnolla kun elämäkertaelokuvaa alettiin hakea pääosan esittäjää.
Tukehdutko sinäkin viesteihin?
Reilu vuosikymmen sitten joidenkin organisaatioiden sanottiin julistavan sähköpostikonkurssin. Sillä tarkoitettiin tilannetta jossa saapuvien sähköpostiviestien määrä oli noussut sellaiseksi ettei millään järkevällä voimavarojen suuntaamisella saapuvien viestin käsittelyyn voitu laskennallisestikaan päästä tilanteeseen että kaikki viestit käsiteltäisiin. Tuota ongelmaa pahensi valtavaksi paisunut roskapostiongelma, joka vielä tänäpäivänäkin on riesanamme.