Tero KankaanperäPride-kausi on taas alkamassa ja minulle on kivi kengässä pride-sanan käyttö suomenkielessä. Se on otettu osaksi kieltämme, ja jopa yhdistysten nimiä, tarkemmin pohtimatta, välittääkö se suomalaiselle lukijalle tai kuulijalle merkityksensä oikein. Vaikka sanan kritiikki julkisuudessa onkin usein läpinäkyvää sateenkaarivihamielisyyden peittelemistä, olisi järjestäjienkin usein hyvä pysähtyä sanan merkityksen äärelle.
Pettersonin paljon jaettu kolumni herättää huomautuksia aiheesta kymmeniä ellei satoja kertoja puhuneessa:
Britannian vuodenmittaisen kaivostyöläisten lakon aikaan homot ovat tulilinjalla AIDS-kriisin vyöryessä yli maailman. Mark Ashton (Ben Schnetzer) saa Lontoon Pridessa 1984 idean: kerätään rahaa lakkoileville kaivostyöläisille. Homoja kaivostyöläisiin yhdistää viha heitä sikamaisesti kohtelevia poliiseja kohtaan. Syntyy LGSM – Lesbians and Gays Support the Miners. Ongelmaksi muodostuu ettei kaivostyöläistenliitto ole halukas ottamaan rahaa vastaan homoilta ja lesboilta. Tämä ei Ashtonia lannista vaan rahat päätetään viedä itse suoraan Walesiin kaivoskylään.
{youtube}kZfFvsKDuUU{/youtube}
Dokumenttielokuvassa Paragraph 175 Klaus Müller haastattelee viimeisiä elossa olevia keskitysleireiltä hengissä selvinneitä homomiehiä. Dokumenttia kuvattaessa heitä oli tiettävästi elossa ilmeisesti kymmenen, tänä päivänä ei yhtään: Karl Gorath kuoli 2003, Pierre Seel 2005, Albrecht Becker 2002, Heinz Dörmer 2001, lesbojen kokemuksille äänen antanut Annette Eick 2010 ja viimeisenä Gad Beck kesällä 2012.
Vanhojen herrojen kertomukset ajasta ennen natsien valtaan nousua ja sen jälkeen ovat koskettavaa kuunneltavaa. On sydäntä riipivää katsella miten 80-90-vuotiaat miehet murtuvat ja liikuttuvat kyyneliin vielä yli 60 vuotta tapahtuneen jälkeen. Useimmat eivät haluaisi enää puhua asiasta ja ovat vaienneet tapahtuneesta 30-40 vuotta elämästään. Trauma on vailla vertaa enkä voi olla ajattelematta, että kuolema on ollut pitkän elämän sen kanssa eläneille myös armollinen.
Valdemar Melangon Puistohomojen alaotsikko on ”Raportti Helsingin 1960-luvun homokulttuurista”. Kirja kertoo koruttomasti mitä se homokulttuuri oli ennen kriminalisoinnin purkamista: satunnaisia kohtaamisia kusenhajuisissa julkisissa käymälöissä lainsuojattomana kaikkia väkivallantekoja vastaan. Melanko on seurannut tapahtumia Helsingin nyt jos edesmenneillä kruisailupaikoilla 1960-luvun lopulla ja 70-luvun alkupuolella jututtaen kohtaamiaan miehiä. Tarkoituksena oli tehdä aiheesta tutkimus mutta se ”hiukan” viivästyi ja aineisto julkaistaan nyt, neljäkymmentä vuotta myöhemmin, lähes raakamuodossaan vain kevyesti toimitettuna.
Kesä 1913: George Sawle ja Cecil Valance viettävät aikaa Georgen kotona livahtaen aina välillä muhinoimaan johonkin piiloon. Cecil kirjoittaa Georgen pikkusisko Daphnelle runon, josta tulee kuuluisa. Cecil, kuten Georgen ja Daphenen veli Hubert, kaatuu ensimmäisessä maailman sodassa ja jättää jälkeensä runoja, kirjeitä ja kipeää kaipausta. Cecilin runoista ja elämästä yrittää ensimmäisenä perille päästä Sebby Stokes, mutta eletään vasta sotien jälkeistä aikaa ja liian moni haluaa salata asioita omista syistään. Pari vuosikymmentä myöhemmin Ceciliin pakkomielteen saa Paul Bryant joka viimein vielä vuosikymmeniä myöhemmin saa koottua ja kirjoitettua yli seitsemänkymmentä vuotiaiden ihmisten hatarista muistoista jotain totuudesta.
Matty Dean (Frederick Weller) saapuu New Yorkiin etsien jotain parempaa kuin kotiseudut tarjosivat nuorelle homomiehelle Yhdysvalloissa 1960-luvun lopulla. Hän lyöttäytyy kolmen transnaisen seuraan ja pääsee heidän siivellään Stonewall Inniin. La Miranda (Guillermo Díaz) iskee silmänsä Mattyyn ja mielenkiinto on molemminpuolista. Asunnottomana Matty jää La Mirandan kämppäkaveriksi. Hän on tullut New Yorkiin osallistuakseen homofiililiikkeen toimintaan jossa hän kohtaa Ethanin (Brendan Corbalis). Sorto ja toiminnan näkymättömyys korpeavat Mattyä, mutta kohtalo summaa asiat aamuyöstä 28.6.1969 Stonewall Innissä.
Claas Blank (Rouxnet Brown) tuomitaan varkaudesta Robben Islandille pakkotyöhön. Eletään 1730-lukua Etelä-Afrikassa ja vallassa on Itä-Intian kauppakomppania taustallaan Hollannin siirtomaavalta. Robben Islandilla kärsii tuomiotaan myös hollantilaisen merimies, Rijkhaart Jacobsz (Neil Sandilands), jonka muut vangit osoittavat Claasille sodomiittina. Saarella Proteus-suvun kasveja luokitteleva botanisti Virgil Niven (Shaun Smyth) ottaa Claasin avukseen tämän kasvituntemuksen ja kielitaidon vuoksi. Eletään aikaa, jolloin sodomiittivainot ja julmat teloitukset ovat Euroopassa huipussaan ja Nivenin apulainen teloitetaan. Vainot ulottuvat myös Robben Islandille ja Claasin ja Rijkhaartin suhde uhkaa molempien henkeä.
On kohtuullisen huvittavaa seurata tosiuskovien ”holier than thou” kiivailua Viikkosavon mielipidesivulla. Itseään hurskaina pitävät huutavat kilpaa kirjaimellisemman Raamatun tulkinnan perään kirjan historian täysin sivuuttaen.
Luuranko kaapissa (The Celluloid Closet) on samannimiseen Vito Russon teokseen perustuva dokumentti homoseksuaalisuudesta elokuvassa (pääasiassa Hollywood tuotannossa) Edisonin kokeellisista elokuvista 1895 sata vuotta eteenpäin Philadelphiaan 1995. Homoseksuaalien roolihahmojen kehitystä nynnyjen ja roistojen kautta onnettomiksi ihmisraunioiksi ja lopulta tasapainoisiksi yhteiskunnan jäseniksi seurataan elokuvista poimittujen esimerkkien ja lukuisten nimekkäiden käsikirjoittajien, näyttelijöiden ja ohjaajien puheenvuorojen kautta. Äänessä ovat mm. Quentin Crisp, Whoopie Goldberg, Armistead Maupin, Richard Dyer, Tony Curtis ja Tom Hanks. Ilmeisten Piukat paikat ja Spartacus otteiden lisäksi tarkastellaan Ben-Huria, Herrasmiehet pitävät blondeista ja Nuori kapinallinen elokuvia toisin katsoen. Hollywoodin sensuuria kivitetään huolella ja sen hidas herääminen vasta 80-luvulla – 20 vuotta brittielokuvan jälkeen – ei jää käsittelemättä. Dokumentin nähtyään ymmärtää ehkä paremmin, miksi arvioin pääasiassa 90- ja 2000-luvun elokuvia ja miksi hlbt-elokuva on vielä erillistarkastelun arvoista.