Stonewall (Nigel Finch, 1995)

Matty Dean (Frederick Weller) saapuu New Yorkiin etsien jotain parempaa kuin kotiseudut tarjosivat nuorelle homomiehelle Yhdysvalloissa 1960-luvun lopulla. Hän lyöttäytyy kolmen transnaisen seuraan ja pääsee heidän siivellään Stonewall Inniin. La Miranda (Guillermo Díaz) iskee silmänsä Mattyyn ja mielenkiinto on molemminpuolista. Asunnottomana Matty jää La Mirandan kämppäkaveriksi. Hän on tullut New Yorkiin osallistuakseen homofiililiikkeen toimintaan jossa hän kohtaa Ethanin (Brendan Corbalis). Sorto ja toiminnan näkymättömyys korpeavat Mattyä, mutta kohtalo summaa asiat aamuyöstä 28.6.1969 Stonewall Innissä.

Stonewall, Stonewall, Stonewall! Ei sano mitään? Minä olen nähnyt nimen vilauksina 90-luvun puolivälistä saakka lukiessani englantia puhuvan maailman hlbt-sivuja. Nimi näkyy myös brittiläisen hlbt-etujärjestön nimessä. Stonewall Inn oli kulminaatiopiste jossa sattumat summautuivat ensimmäiseksi vastustukseksi poliisin harjoittamalle mielivaltaiselle väkivallalle hlbt-alakulttuuria kohtaan. Keskeisinä rähinöissä olivat mukana trans-/drag-naiset. New Yorkin Greenwich Villagen Christopher Streetillä sijainnut kapakka oli itseasiassa Mafian paikka mutta se keräsi alakulttuurin vähäosaisimmat yhteen. Mattachine Society ja muutama muu homojen ja lesbojen ihmisoikeusliike oli jo perustettu, mutta ne eivät olleet pulpahtaneet suuren yleisön tietoisuuteen. Väkivaltainen vastarinta Stonewall Innissä johti kuitenkin seuraavien päivien aikana rähinöihin, jotka puhkaisivat pinnan ja pian perustettiin Gay Liberation Front (GLF).

Stonewall-elokuva on siis fiktionaalinen dramatisointi Stonewall-mellakoihin johtaneista tapahtumista. Se on sorron ja mitan täyttymisen kuvaus, joka on syytä katsoa aina kun usko ja voimat maailman parantamiseen ovat loppumassa. Se mitä mellakoista seurasi ei ole yhtään vähempää kuin erillisen homo- ja lesboidentiteetin muodostuminen.

Elokuvana Stonewall on mainio. Tarinaa rytmittävät kerronnalliset drag pätkät ja näyttelijöitä kelpaa katsoa. Musiikilla on keskeinen sija elokuvassa ja yksi sen tahmeimmista, mutta samalla koskettavimmista hetkistä on kun bussilastillinen Philadelphiasta mielenosoituksesta palaavia aktivisteja laulaa Mattyn johtamana uudelleen sanoitetun vanhan taistelulaulun:

my eyes have seen the the struggles of the of the negroes and the jews, I have seen the countries trampled, the laws of man abused, but you crush the homosexuals with anything you choose, and we’ll go marching on.
glory, glory…

we are drowned out by injustice til our whispers can’t be heard, you have shattered all our hopes and dreams and yet we’ve never stirred, were rising in a chorus and soon you’ll hear every word as we go marching on
glory, glory…

civil rights you’ve took from us, we want them back again and we talk and write and picket til we see it done, if you do not give’em to us we will take them in the end as we go marching on
glory, glory…

Useimmat lähteet pitävät elokuvaa yksityiskohdissa pieleen menevänä ja anakronistisena, mutta hengeltään oikeana. Kouluarvosana 8.

Lisää elokuvasta Wikipediasta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *