Pride-kausi on taas alkamassa ja minulle on kivi kengässä pride-sanan käyttö suomenkielessä. Se on otettu osaksi kieltämme, ja jopa yhdistysten nimiä, tarkemmin pohtimatta, välittääkö se suomalaiselle lukijalle tai kuulijalle merkityksensä oikein. Vaikka sanan kritiikki julkisuudessa onkin usein läpinäkyvää sateenkaarivihamielisyyden peittelemistä, olisi järjestäjienkin usein hyvä pysähtyä sanan merkityksen äärelle.
Ensimmäinen käännös sanakirjassa pridelle on ylpeys. Sillä on nöyryyteen taivutettujen slaavilais-luterilaisessa maassa negatiivinen kaiku. Meillä pitää kunnioittaa jumalaa ja esivaltaa eikä ole sopivaa nostaa päätään.
Mutta ylpeys ei ole ainoa, eikä varsinkaan osuvin käännös pridelle. Wikipedian deliberatiivisesti muodostunut määritelmä Gay pridesta alkaa: “the promotion of the self-affirmation, dignity, equality, and increased visibility of LGBT people as a social group”. Pride on siis omanarvontunnon, arvokkuuden ja yhdenvertaisuuden edistämistä. Ranneliikkeen toimittajatkin ovat päätyneet pohdinnoissaan omanarvontuntoon, itsekunnioitukseen ja itsetuntoon. Yhdestäkään noista sanoista ei ole tapahtuman nimeksi. Ne kuitenkin vievät meidät pride-tapahtumien merkityksen ytimeen.
Pää pystyssä eteenpäin riikinkukkomaisessa dragissä vaikka pilkkahuudot raikaavat ja joku hakkaa Raamatulla päähän. Tässä kontekstissa pride-kulkueet syntyivät. Poliisi ei ollut paikalla turvaamassa vaan pamputtamassa marssijoita. Varhaiset pride-tapahtumat olivat selvästi mielenosoituksia ja niihin liittyi silmiäkirvelevän väkevä poliittisuus. Osallistuminen oli ison riskin ottamista ja mieltään osoittivatkin vain ne jotka eivät olleet sisäistäneet stigman häpeää liiaksi – ja ne joilla ei ollut enää mitään menetettävää.
Pride-kulkueeseen osallistumisesta ei sivistysvaltioissa enää joudu putkaan ja poliisi turvaa hyvin tuotettua tapahtumaa. Sateenkaariperheetkin uskaltavat osallistua kulkueeseen rattaineen; meidän pridemme kun ovat siinäkin mielessä vähemmän poliittisia kuin esimerkiksi Folsom street fairit että rohkean siveetöntä pukeutumista ei juuri nähdä. Kulkueen mukana astelee kuitenkin surupukuinen joukko, joka kantaa symbolisia vainonuhrien arkkuja ja muistuttaakseen meitä omasta historiastamme ja barbaaristen valtioiden nykypäivästä. Tuon kulkueen puhuttelevimman osan sanoitus on osoittaamieltään niiden puolesta jotka eivät voi, ja tätä symboloiden marssijoiden suutkin on teipattu kiinni mustalla teipillä. Ajatukset siirtyvät Georgiaan, Afganistaniin, Unkariin, Turkkiin, Puolaan, Egyptiin, Venäjälle ja Floridaan.
Vaikka pride-kulkueemme ovatkin nykyään enemmän voitonparaateja kuin mielenosoituksia, karnevalistisuus on kuulunut niihin varhaisesta mielenosoitusvaiheesta alkaen. Pride on aina ollut varsin vastakkainen konsepti nöyryyttä ja vaatimattomuutta korostavalle suomalaiselle kulttuurille. Näkyväksi tekeminen ja stigman haastaminen on ollut perusteellista ja tinkimätöntä.
Sisäistetty homofobia onkin hyvä peili pridelle. Se näyttää – “in the mirror darkly” – miten toisin asiat voisivat olla. “Miks pitää tuolla tavalla nostaa itsensä esille?” “Mä en ole mikään Tom of Finland -lakanoihin kääriytyvä ja sateenkaarikassia kantava homo. Mun ei tartte sitä korostaa.” Karnevalistisuudella on siis poliittinenkin ulottuvuus vaikka se on helppo sivuuttaa.
Karnevalisoituminen on kaikkien mielenosoitusten piirre 2000-luvulla. Se on osa sosiaalisen median luomaa tarkoin säädeltyä visuaalista tunnekultuuria. Se on tässä ajassa vallitsevan ääri-individualismismin tuottama ongelma. Yksityinen on, ainakin pinnallisesti, poliittista ja subjektiivinen tärkeää. Poliittiset tavoitteet on kerrottava tarinoina yksilöiden kautta ja tunnelatautuneesti. Samat käyttösäännöt ja algoritmit jotka estävät uutismediaa sisällyttämästä juttuihin kuvia siitä mitä sota todella on, estävät niitä myös julkaisemasta liian julkeita kuvia pride-kulkueesta. Syntyy se Antti Holman kuvaama tomppien muumintamisongelma. Jokainen kansalaisjärjestöissä toimiva tietää, miten vaikeaa on ylläpitää jatkuvuutta kun ihmiset ovat valmiita sitoutumaan vain hetken kuumimpaan kysymykseen. Toiminta on kehystettävä “kaupungin parhaiksi bileiksi” jotta se nousee esille, kerää tekijöitä, tukijoita ja ehkä rahaakin, jotta tavoitteet voidaan tehdä todeksi senkin jälkeen kun hype on laantunut.
Vaikka voitonkulkueille on aiheensa, Suomessakin olisi vielä tarvetta mielenosoitukselliselle pridelle. Olin äskettäin tekemässä juhlasateenkaarimessua Männistön seurakunnan kanssa. Itse kirkkoon kuulumattomana mietin taltioidun messun alla paljon paikkaani tapahtuman tuotannossa. Messun lähettämistä seurannut keskustelu kirkon Facebook-sivulla vakuutti minut taas siitä, että minunkin osallistumiselleni on tarvetta. Vihakommenteilla ja kysymyksillä siitä, miksi tällainen erillinen messu on tarpeen, keskusteluun osallistuneet hakkasivat kivitauluun M.O.T. täysin vailla itsetietoisuutta. Pride kirkon sisällä, sateenkaarimessut ja vihkimiset, ovat paljon enemmän sitä alkuperäistä pridea kuin kesän kulkueet. Evankelisluterilaisen kirkon sisällä työskenteleviä meikäläisiä ja liittolaisiamme vainotaan koska he noudattavat lakia jäätyneeseen konfliktiin ajautuneen kirkolliskokouksen ollessa kykenemätön päättämään arkipäiväisimmistäkään asioista.
Aiheita mielenosoitukselliselle pridelle olisi muitakin. Kiistattomasti haitallisia ja todennäköisesti itsetuhoon ajavia pyrkimyksiä seksuaalisen halun tai sukupuolen kokemuksen muuttamiseksi ei ole vieläkään kriminalisoitu. Hanketta on jarruteltu lainsäädäntökoneistossa pitempään kuin sote-uudistusta. Huolissaan voisi olla siitäkin että yhdenvertaisuutta uhmaavat äärimielipiteet näyttävät saavan enemmän tilaa julkisuudessa kuin vain vuosikymmen sitten.
Pride on omanarvontuntoa, yhdenvertaisuuden edistämistä ja näkyväksi tekemistä koko kirjolla ja se on edelleen hyvin tarpeellista. Niin kauan kuin se on pride, meidän on joka vuosi muistutettava itseämme ja kerrottava muille mitä se tarkoittaa.