Tero Kankaanperä
Bennyn (Matthew Frias) ja Christopherin (Edmund Donovan) romanssi on kiiltokuvamainen unelma siitä miten poikien suhteenkaan ei tarvitse olla vanhemmilla tai ystäville ongelma. Valitettavasti Bennyn veljen traaginen kuolema vuosia sitten nousee poikien väliin ilman että kummallakaan oli osa tai arpaa siihen.
Simonilla (Nick Robinsson) menee kivasti. Vanhemmat ostavat hänelle vanhan Subarun menopeliksi syntymäpäivälahjana ja hän ajaa sillä kaverinsa lukioon. Sitten joku julkaisee koulun juorusivustolla nimettömän tunnustuksen ja Simon jakaa oman salaisuutensa nimettömän kirjoittajan kanssa. Valitettavasti nimetön kirjoittelu ei jää kahden väliseksi ja Simon tulee paljastetuksi.
Doc (Tanner Cohen) runkkaa katsellen Go:n (Matthew Camp) kuvia ja videoita. Hän tuottaa Tumbleriin fanfic-kuvia Go:sta photoshoppaamalla jonkun pornotähden kalun Go:n vartaloon. Pakkomielle ja humala tuottaa vihonviimeisen morkkiksen aiheen kun Doc lähettää Go:lle sähköpostia esiintyen dokumenttifilmin tekijänä. Pisteeksi i:n päälle Go vastaa Docille.
Sosiaalinen media on kuohunut reilun viikon ajan siitä että Kela on alkanut kysellä toimeentulotuesta maksettavien lääkkeiden tarpeellisuuden perään. Tämä on osa normilaskelman mukaisen toimeentulotuen perusosan maksatuksen siirtämistä Kelan hoidettavaksi.
Siitä on yhdeksän vuotta kun edellisen kerran tein katsauksen arvioimieni elokuvien saatavuuteen joten on aika päivittää katsaus. Elokuvien levitys on muuttunut varsin paljon tuon jälkeen. Kuukausimaksulliset Netflix, Viaplay ja HBO ovat vallanneet alaa nimikekohtaisiin maksuihin perustuvilta verkkovuokraamoilta ja Googlen Play-kauppa on tullut viimeksimainitulle sektorille. DVD-levyjä ostaa enää harva sillä yhä useampi laite on vailla optista asemaa. Hyvä sikäli että aluekoodien kanssa tuskailu jää pois, ikävää siksi että palveluiden elinkaareen ei ole luottamista ja ostetutkin sisällöt voivat siksi kadota yllättäen. Elokuvien ja televisiosarjojen tuotannossa on tultu omituiseen vaiheeseen jossa kuvitellaan että pelkästään homo- tai transhahmot tekevät elokuvasta menestyksen. Laadukkaan (queer-) elokuvan löytäminen on edelleen työlästä.
Laslo (Christopher Grant Pearson) ja Cal (Alec Manley Wilson) tuskailevat ystäväpiirin katoamista ruuhkavuosiin kun homotkin alkavat lisääntyä. Juhlapöydästä lähtee viimeinenkin pari sijaissynnyttäjän ponnistuksia odottelemaan ja kadulla vetelehtii joku nuorisolainen (Zeke Masters). Toisaalla Sid (Justin Xavier) juhlii paneskelemalla Greyn (Alex Neil Miller) kanssa ja Dylan (Robert Werner) riitelee kämppiksensä Julianin (Daniel Lipshutz) kanssa huoneensa luvattomasta käytöstä. Sellainen on joulu ilman verisukulaisia.
Eletään 1990-luvun alkupuolta. AIDS-kriisi on syvimmillään: sairastuneiden määrä likenee 2,5 miljoonaa ja AIDS-kuolemia on yli 500 000. Lupaavilta näyttäneet käänteiskopioijaentsyymin estäjät, tsidovudiini ja didanosiini, alkavat flopata eivätkä proteaasin estäjät ole vielä tulleet markkinoille. Homoyhteisö on syvimmässä kriisissä: jokainen on menettänyt ainakin yhden tuntemansa henkilön AIDSille ja oljenkorret alkavat olla käytetty. ACT UP -ryhmä Pariisissa iskee konferensseihin ja lääkeyrityksiin, jakaa tietoa suojautumisesta julistein ja esittein kruisailupaikoilla ja kouluissa ja osoittaa mieltään kaduilla poliitikkojen hidasta reagointia kriisiin vastaan. Seanilta (Nahuel Pérez Biscayart) alkaa muiden tavoin aika loppua: T-solujen määrä putoaa, liitännäissairauden lisääntyvät eikä maailma voisi olla epäreilumpi. Viimeisinä kuukausina Seanin elämään astelee Nathan (Arnaud Valois) joka negatiivisena liittyy ACT UP:iin taistellakseen rakastamiensa ihmisten puolesta.
Michael Glatzen tapaus on taas yksi niitä amerikkalaisia paljon puhuttaneita mediasensaatioita jotka eivät juurikaan levinneet maan rajojen ulkopuolella joten nimi ei sanone suomalaisille mitään. Glatze oli homoaktivisti joka kirjoitti XY-lehteen ja kiersi kouluissa puhumassa nuorille homoille ja lesboille 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa – samoihin aikoihin kuin Matthew Shepardin kuolema järisytti heitä. Ainakin I am Michael -elokuva antaa tästä kuvan varhaisena dansavagena. Glatzen mukana oli aina hänen poikaystävänsä Benjie Nycum jonka kanssa hän asui San Franciscossa ja Halifaxissa. Se mikä aiheutti kohun oli Glatzen tuleminen uskoon ja julistautuminen vapaaksi homoseksuaalisesta identiteetistä. Näkyvän persoonan ja blogistin kirjoitusten luonteen muuttuminen lähes päinvastaisiksi sai aikaan petetyksi tulemisen ja raivon tunteita.
Alan Turing oli matemaatikko joka toisen maailman sodan aikana palveli Britanniaa Bletchley Parkissa murtamalla saksalaisten viestiliikenteen salausta. The Imitation game -elokuva perustuu Turingin elämäkertaan. Se kuvaa pääasiassa Turingin vuosia Bletchley Parkissa mutta väliin lomitetaan kohtauksia hänen kouluvuosiltaan ja kuolemaansa edeltäneiltä kuukausilta. Benedict Cumberbatch, vaikka näyttääkin vain vähäisesti Alan Turingilta, oli mitä loistavin valinta pääosaan. Ainoa toinen valkokankaasta ylös nouseva hahmo on Keira Knightleyn esittämä Joan Clarke, mikä on sääli sillä esimerkiksi Matthew Goode tarjoaa ihan mukavasti silmänruokaa.
Charlie (Jonathan Gordon) on rakastanut Sebastiania (Jason Ralph) varhaisteini-iän suudelmasta alkaen ymmärtäen että rakkaus ei ole vain veljellistä parhaiden ystävien kesken vaan että hän haluaa myös jakaa elämänsä Sebastianin kanssa. Sebastian on piloille hemmoteltu rikas newyorkilaiskakara jonka maailma romahti kun isä viimein pistettiin kiven sisään talousrikoksista. Paparazzit vartioivat kaatohuoneiston tornin juurella eikä Sebastian pääse lähtemään kotoaan. Ja miksi hän lähtisikään rahvaan pariin kun ympärillä on hovi ystäviä jotka eivät voi jättää häntä. Charlie löytää kuitenkin Timin (Haaz Sleiman) ja ihastuu. Sebastianin valtavasta varjosta on kuitenkin vaikea päästä pois edes rakkauden siivin.