Tero Kankaanperä
Rubenin (Nicolas Maury) käsiin jää Tiilikaisen (Kari Väänänen) rahapaketti kun tämä pökertyy pihamaalleen sen avattuaan. Teemu (Jarkko Niemi) ei vakuutu Rubenin selittelyistä vaan nakkaa tämän pihalle. Ruben palaa perheensä luo Pariisiin viettämään juutalaista Pesah juhlaa mutta perheen hullutusten vyöryessä yli paluu omisen vaikeuksien pariin alkaa tuntua houkuttelevalta.
Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen ihmisoikeusliikkeen synty muutti tapaa ajatella homoseksuaalisuutta. Sodomiana siitä oli anglo-amerikkalaisessa kulttuuripiirissä pitempään puhuttu mutta ’homosexual’ oli ottanut sen paikan puheessa useimmiten. Sodomia ja sodomiitti eivät olleet identiteettejä vaan tekoja. Kuka tahansa saattoi sortua sodomiaan ja vaikka se leimasi tekijäänsä jos siitä jäi kiinni, se nähtiin yhä enemmän yksittäisten tekojen kuin käyttäytymismallin kautta.
Leevi (Janne Puustinen) palaa Suomeen Pariisista minne hän on paennut tukahduttavalta tuntuvaa maata ja isäänsä. Jo ajomatka isän (Mika Melender) mökille lyö kasvoille kaiken sen miksi hän lähti. Ränsistynyt mökki sisältää paljon muistoja, osa kipeitäkin. Isän jättäessä Leevin kaksin Tareqin (Boodi Kabbani) kanssa korjailemaan mökkiä, miehille muodostuu kiihkeä romanssi.
Tom of Finland on minulle hyvin tärkeä aihe. Tulin tietoiseksi taiteilijan olemassa olosta varmaankin 1990 Sarjainfo-lehden julkaistua hänestä jutun Puupäähattu-palkinnon myötä. Olin tuolloin 16 ja kipuilin oman homoseksuaalisen heräämiseni kanssa. Samojen teinivuosieni aikaan osuvat Heiner Carown Aika uskaltaa -elokuvan televisioesitys, Queenin ”Show must go on”:in jatkuva soittaminen Freddie Mercuryn kuoleman jälkeen ja Ilppo Pohjolan Daddy and The Muscle Academy -dokumentin televisioesitys. Elettiin siis Toukon viimeisiä elinvuosia ja AIDS-epidemia tappoi miljoonia länsimaissakin kun tehokasta lääkehoitoa ei vielä ollut saatavilla. Ja Tom of Finlandin kuvathan iskevät homoteiniin kuin testosteronileka palleihin.
Vuosien varrella olen lukenut varhaisia MSC Finlandin lehdessä ja myöhemmin Seta/Z/Voltti-lehdessä julkaistuja Toukon haastatteluja, katsonut Beefcaken, Homo-Suomen historian ja Daddy and The Muscle Academyn uudelleen, lukenut F. Hooven Valentinen elämäkerran ja Harri Kalhan kirjan ”Tom of Finland. Taidetta seksin vuoksi”.
Touko Laaksosesta on minulle kaiken näkemäni ja lukemani jälkeen piirtynyt kuva hyvin vaatimattomana mutta myös periksi antamattomana taiteilijana. Hän oli huomattavan nöyrä sen tosiasian edessä että hän oli Vapaudenristin edestä Suomea puolustanut sotaveteraani, joka loi kuvillaan homomiehille ulospääsyn sairaan ja rikollisen epämiehen kaapista positiiviseen itseidentifioitumiseen. Minulle marskit ja kekkoset eivät merkitse mitään, Touko Laaksonen on suurin suomalainen koskaan.
Luvasta kertoa Touko Laaksosen tarina massoille elokuvan muodossa käytiin ankara taistelu Helsinki Filmin ja Special Film Companyn välillä. Olin itse vahvasti jälkimmäisen kannalla ja äärimmäisen pettynyt kun Tom of Finland Foundation asettui tukemaan väärää projektia. No, no love lost there, en ole koskaan voinut sietää sitä fasistista ylimielisyyttä jolla säätiö Toukon perintöä vaalii.
Karukosken Tom of Finland -elokuva kertoo Touko Laaksosen elämäntarinan sotavuosista satojen nahkamiesten eteen estradilla Kaliforniassa 1980-luvun lopulla. Toukon lapsuudesta ja nuoruudesta elokuva ei kerro mitään, se tieto sinun on hankittava esimerkiksi Ilppo Pohjolan dokumentista Daddy and The Muscle Academy tai F. Hooven Valentinen elämäkerrasta.
Afrikan hlbtiq-henkilöiden ihmisoikeustilanteen rapautuminen on jäänyt julkisen keskustelun paitsioon vaikka esimerkiksi YLE on uutisoinut sitä usein. Afrikan maista vain yksi, Etelä-Afrikka, on pysynyt sivistyneen maailman vauhdissa ihmisoikeuksien edistämisessä ja peittoaa tällä hetkellä Suomenkin. Etelä-Afrikka hyväksyi yhdenvertaisen avioliiton 2006 ja antoi adoptio-oikeuden mies- ja naispareille jo neljä vuotta aiemmin. Muutoin Afrikan vajaasta 60 valtiosta 37:ssä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asema on lainsuojaton ja käytännössä he ovat vainon kohteena.
Zeitgeistiin kuuluu ajatus siitä, että uskonnon- ja omantunnonvapaus voisi sallia syrjinnän kun kysymyksessä ovat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt. Siihen näyttäisi kuuluvan myös ajatus siitä, että sananvapaus mahdollistaisi myös muiden yhdenvertaisuuden kieltämisen. Kumpikin ajatus on täysin perusteeton.
Tary Höykinpuron jo 2006 toimittama Kivun kauneus on maannut vuosia ensin hyllyssäni ja sittemmin ”ei takaisin hyllyyn ennen kuin luettu” -pinossa lattialla sänkyni vieressä. Sen lukeminen kesti kuukausia mutta muodostui lyhyistä intensiivisen ahmimisen jaksoista ja pitkistä tauoista niiden välillä.
Sopivan häveliäästi nimimerkin takaa kirjoittava ”Uskon veli” haluaa ylläpitää harhaa kristillisestä Suomesta. Toisin kuin Uskon veli ajattelee, Suomi ei kuitenkaan ole kristillinen vaan uskonnoton valtio. Meillä on historiallisista syistä perustuslaissa määritelty etuoikeusasema luterilaisella ja ortodoksisella kirkolla. Lisäksi rikoslaistamme löytyy kaksi uskoa suojaavaa pykälää. Historia tai koko eivät kuitenkaan ole kelvollisia perusteluita eriarvoistaa uskonnollisia yhteisöjä keskenään tai muista aatteellisista tai poliittisista yhteisöistä. Jokainen niistä pitää itseään ainoana oikeana. Jotta voimme ylläpitää kestävää yhteiskuntarauhaa meidän pitää kohdalla kaikkia yhdenvertaisesti. Luterilaisen ja ortodoksisen kirkon erityisasema pitää purkaa ja tiputtaa ne saman säätelyn piiriin kuin muutkin uskonnolliset yhteisöt.
Daddy and the muscle academy on Ilppo Pohjolan dokumentti yhdestä Suomen kansainvälisesti tunnetuimmasta, mutta kotimaassaan vähiten arvostetusta ja tunnetusta taiteilijasta. Tom of Finlandin miehet ovat maailmalla yhtä tunnettuja kuin Tove Janssonin muumipeikko. Ilppo Pohjolan erinomainen dokumentti piirtää kauniin kuvan Touko Laaksosesta ja antaa hänen itsensä kertoa paljon elämästään ja taiteestaan.
Aaro (Samuli Vauramo) ei suostu raiskaamaan ja tappamaan kiinnisaatuja punavankeja yksikkönsä rinnalla vaan lähtee viemään eloonjäänyttä Miinaa (Pihla Viitala) oikeudenmukaisena humanistina pitämänsä kenttätuomari Hallenbergin (Eero Aho) eteen. Matka venyy ja tapahtumat sen aikana saavat partiopoikamaisen Aaron kiintymään vankiin. Hallenberg osoittautuu erikoiseksi mieheksi ja Aaro lunastaa Miinan vapauden viettämällä yön Hallenbergin kanssa, mutta aamu valkenee synkkänä.