Tero KankaanperäOliverilla (Ewan McGregor) on paljon lautasellaan. Hän ei ole oikeastaan päässyt sinuiksi isänsä (Christopher Plummer) ulostulon kanssa kun isällä todetaan syöpä ja tämä kuolee nopeasti. Eikä hän ole päässyt yli useista epäonnistuneista naissuhteistaan kun Anna (Mélanie Laurent) pyyhkäisee jalat hänen altaan. Vanhempien etäinen suhde kummittelee sekin Oliverin ajatuksissa. Oliver työstää ajatuksiaan työssään piirtämällä.
Dokumenttielokuvassa Paragraph 175 Klaus Müller haastattelee viimeisiä elossa olevia keskitysleireiltä hengissä selvinneitä homomiehiä. Dokumenttia kuvattaessa heitä oli tiettävästi elossa ilmeisesti kymmenen, tänä päivänä ei yhtään: Karl Gorath kuoli 2003, Pierre Seel 2005, Albrecht Becker 2002, Heinz Dörmer 2001, lesbojen kokemuksille äänen antanut Annette Eick 2010 ja viimeisenä Gad Beck kesällä 2012.
Vanhojen herrojen kertomukset ajasta ennen natsien valtaan nousua ja sen jälkeen ovat koskettavaa kuunneltavaa. On sydäntä riipivää katsella miten 80-90-vuotiaat miehet murtuvat ja liikuttuvat kyyneliin vielä yli 60 vuotta tapahtuneen jälkeen. Useimmat eivät haluaisi enää puhua asiasta ja ovat vaienneet tapahtuneesta 30-40 vuotta elämästään. Trauma on vailla vertaa enkä voi olla ajattelematta, että kuolema on ollut pitkän elämän sen kanssa eläneille myös armollinen.
Pip (Paul Anthony) elää kodittomana suurkaupungin kaduilla ja vie valkoisia ruusuja veljensä kuolinpaikalle. Häntä yrittävät auttaa vuorollaan poikahuora Clark (Clarence Sponagle), renttuihin rakastuva sossuopiskelija Jenny (Carly Pope) ja isä Chris (Alan Cumming). Pip kuitenkin ajelehtii päämäärättömästi veljensä kuoleman traumatisoimana. Käännekohdaksi muodostuu lopulta hänen kahdeksantenatoista syntymäpäivänään saatu äänikirje edesmenneeltä isoisältä, joka muistelee omaa kahdeksattatoista syntymäpäiväänsä Ranskassa haavoittunutta ja kuolevaa taistelutoveria saksalaisia pakoon kuljettaen.
Matthew Shepardin nimi ei ole suomalaisille tuttu, mutta sen pitäisi olla, joten tiivistetäänpä tarina tähän ensin tosi lyhyesti:
Matthew Shepard oli 21-vuotias, avoin, homoseksuaalinen yliopisto-opiskelija. Lokakuun 6. päivä 1998 hän oli yksin baarissa Laramiessa, joka on suurinpiirtein Savonlinnan tai Vihdin kokoinen pikku kaupunki Wyomingissa Yhdysvalloissa. Hän tarttui Aaron James McKinneyn ja Russell Arthur Hendersonin tarjoukseen ja lähti heidän kyydissään baarista kotiin. 18 tuntia myöhemmin pyöräilemässä kaupungin ulkopuolella ollut Aaron Kreifels luuli häntä ensin variksenpelättimeksi mutta soitti apua kun tajusi että aitaan sidottu hahmo on ihminen. Viisi päivää myöhemmin Matthew Shepard kuoli sairaalassa päävammoihin tulematta koskaan tajuihinsa. McKinneyn ja Hendersonin tunnustusten ja todistusaineiston perusteella vammat syntyivät kun miehet hakkasivat aitaan sidottua Matthewtä nyrkein ja pistoolilla. Yksityiskohtaisemman version tarinasta löydät Wikipediasta englanniksi.
Matthew Shepardin tapaus on yksi niitä harvalukuisia asioita, joista en pysty puhumaan objektiivisesti. Siinä yhdistyvät väkivalta, tyhmyys, kuolemantuomio ja välinpitämättömyys tavalla, joka saa pulssini nousemaan välittömästi ja mielentilani varsin herkäksi. Matthew oli minua kaksi vuotta nuorempi ja hänen kuolemansa sattui aikaan, jolloin jo seurasin maailman hlbt-tapahtumia netin välityksellä. Uutiset tapauksesta levisivät nopeasti hlbt-verkostojen kautta Suomeenkin ja järkyttivät myös suomalaista yhteisöä. Muistan jo tuolloin olleeni syvästi järkyttynyt tapahtuneesta. Nyt Israelin ampumistapaus sai minut tarttumaan jo pitkään aikaa vuoroaan odottaneeseen Matthew Shepard Storyyn ja The Laramie Projectiin. Kumpaakaan ei ole nähty Suomen televisiossa.
Neil (Joseph Gordon-Levitt) ja Brian (Brady Corbet) ovat kahdeksanvuotiaina samassa baseball-nappulaliigajoukkueessa, joskin Brianin ura lajin parissa jää lyhyeksi kun hän ensimmäisen pelin jälkeen löytyy kellarikomerosta nenäverillä ilman muistikuvaa miten hän sinne päätyi. Neilistä sen sijaan tulee valmentajan suosikki. Vuosia myöhemmin Brian on kokenut lukuisia muistikatkoja, nenäverenvuotoja ja pyörtymisiä ja uskoo niiden olevan ufosieppausten seurausta. Neil huoraa miehiä ensin kotikylässään Kansasissa ja sitten New Yorkissa.
Urbania on vahvimpia elokuvia joita olen pitkään aikaan nähnyt. Se on loistava tarina väkivallan aiheuttamasta traumasta. Päähenkilönä on supersöpö Charlie (Dan Futteman), joka kokoaa katsojalle pienen pienistä sirpaleista tarinaa, joka muutti hänen elämänsä. Charlie on menettänyt poikaystävänsä ja yrittää oppia elämään ja toipua menetyksestä. Dan Futterman näyttelee loistavasti hellää miestä, joka ei kykene vastaamaan väkivaltaan väkivallalla.