Tero KankaanperäPride-kausi on taas alkamassa ja minulle on kivi kengässä pride-sanan käyttö suomenkielessä. Se on otettu osaksi kieltämme, ja jopa yhdistysten nimiä, tarkemmin pohtimatta, välittääkö se suomalaiselle lukijalle tai kuulijalle merkityksensä oikein. Vaikka sanan kritiikki julkisuudessa onkin usein läpinäkyvää sateenkaarivihamielisyyden peittelemistä, olisi järjestäjienkin usein hyvä pysähtyä sanan merkityksen äärelle.
Ylikersantti Juho Pylvänäinen edusti Merivoimia tyylikkäästi univormussa Helsinki Pridessa 2016. Kuvat hänestä paraatin keulassa sateenkaarilippua heilutellen ja hymyillen nousivat ikonisiksi mediassa. Arki koitti maanantaina ja tiedottaja Henrik Gahmberg Puolustusvoimista katkaisi hyvällä alulla olleen positiivisen julkisuuden kierteen ilmaisten paheksuntaa Pylvänäisen esimerkillistä esiintymistä kohtaan. Viestinnällisesti Puolustusvoimat mokasi raskaasti. Heidän kannaltaan on todella sääli ettei Merivoimien tiedotuspäällikkö Annele Apajakari ollut se joka tavoitettiin kommentoimaan: ”kiva kun yksilö uskaltaa kun organisaatiota vielä vähän jännittää” olisi ollut paljon parempi viesti tähän kohtaan. Nyt jännitti niin paljon että pääsi housuun. Varsinkin kun myöhemmin kävi vielä ilmi että edellisvuotisessa jutussa Hufvudstadsbladetissa Puolustusvoimat on ollut päinvastaisella linjalla.
Mirko (Goran Jevtic) suunnittelee häitä sivubisneksinä, mutta ottaa päätoimisesti turpaansa uusnatseilta ja homofobikoilta Serbian Belgradissa jossa hän yrittää puolisonsa Radmilon (Milos Samolov) kanssa elää. Etulinjan homojen ihmisoikeustaistelijana hän ei enää muistakaan minkä pahoinpitelyn jälkeen hän päätti hakea viisumia Kanadaan. Viisumin saapuessa Radmilo päättää pelata upporikasta ja rutiköyhää ja haastaa Mirkon tuoreimman asiakkaan Limunin (Nikola Kojo) – Balkanin sodan veteraanin ja kovaotteisen gangsterin – turvaamaan tulossa olevaan Belgrad Pridea. Limunin vaimo (Hristina Popovic) tarttuukin tilaisuuteen ja Limun huomaa olevansa pakotettu toteuttamaan Mirkon unelman jos haluaa omansa toteutuvan. Liittolaisten löytäminen vain osoittautuu vaikeaksi.
{youtube}UAzudh14VQM{/youtube}
Ajauduin äskettäin Twitterissä debattiin valkoisen heteromiehen asemasta maailman sorretuimpana enemmistönä. Fraasihan on peräisin siitä sateenkaarivihamielisestä vähemmistöstä joka organisoi mm. Hetero Pride tapahtumaa. Keskustelukumppanilleni ei oikein mennyt jakeluun miksi koko ”valkoinen heteromies” (VHM) on enemmistön synonyyminä varsin ongelmallinen.
Asmo Maanselän mielipidekirjoituksessa 9.7. aika ja paikka edustavat hyvin selkeästi vain kirjoittajan kaipuuta menneisiin loistokkaiksi kuviteltuihin päiviin. Niihin päiviin kun kristillinen holhoaminen tukahdutti vielä enemmän enemmistön kuin vähemmistön vapautta. Maanselkä näyttää kuvittelevan edustavansa jotakin enemmistöä, mutta on tosiasiassa parjaamaansa vähemmistöä huomattavasti pienemmän marginaaliryhmän edustaja. ”Rauhallinen rinnakkaiselo on mahdollista saavuttaa vain siten että marginaali ei vaadi omia arvojaan koko yhteisön arvojen perustaksi”, Maanselkä kirjoittaa. Näin toteutettuna rauhallinen rinnakkaiselo on hetken näennäisesti mahdollista, mutta ei kestävää. Onneksi Maanselkä on siis täydellisen väärässä.