Vanhempien äärimmäiset reaktiot ulostuloon ovat johtaneet hlbtiq-nuorten kodittomuuteen Suomessakin mutta ne ovat harvinaistuneet viime vuosikymmeninä. Usein lapsen ulostulo on vanhemmille jonkinlaisen kriisin aihe mutta ajan, tiedon ja ajattelun kanssa nämä kriisit johtavat useimmiten hyväksyntään tai ainakin suvaitsemiseen. Enenevässä määrin kuulee myös tarinoita ongelmattomilta vaikuttavista ulostuloista.
Lapsen ulostuloon liittyy vanhempien ulostuloprosessi. Riippumatta siitä minkä ikäisenä jälkeläinen ryhtyy avoimeksi tai paljastuu, vanhempien on kohdattava ympäristön reaktio siihen. Se tarkoittaa keskusteluja sukulaisten, naapurien ja työkaverien kanssa. Nuo keskustelut ovat tärkeitä vanhempien prosessille ja voivat vaikuttaa siihen monella tavalla. Historiallisesti tätä prosessia ovat sävyttäneet häpeä ja syyllisyys joita käsittelemään läheistoimintaakin on tehty.
Läheistoiminta on Setan toiminnassa perin vähäistä. Transvestiittiyhdistys DreamwearClub on sitä harrastanut ilmeisesti pisimpään ja puolisoille on isommissa tapahtumissa ollut omaa ohjelmaa. Intersukupuolisten lasten osalta vanhemmat ovat väistämättä aivan eri tavalla osallisia prosessiin kuin minkään muun hlbtiq-ryhmän kohdalla. Transtukipiste on järjestänyt tukitoimintaa läheisille, mutta alueellisissa jäsenjärjestöissä se on ollut muutamien kokeilujen varassa.
Sateenkaariperheillä lienee erityisasema, sillä osattomuus lastenlapsista olisi monille isovanhemmille liikaa ja pakottaa prosessoimaan asioita enemmän. Pienten lasten mutkaton, viaton ja välitön tapa lähestyä vanhempiensa suhdetta johtanee isovanhemmat tilanteisiin joissa itseään on pakko tutkiskella. Sateenkaariperheet on myös järjestänyt tukitoimintaa isovanhemmille.
Olen kuullut väitteen, että Yhdysvaltojen hlbtiq-yhdistyksistä kaikkein vaikutusvaltaisin olisi PFLAG, Parents, families and friends of lesbians and gays. Suomesta puuttuu läheisorganisaatio Seta-liitosta.
Tiedetään tapauksia joissa vanhempi on ottanut hlbtiq-asian omakseen ja lähtenyt barrikaadeille innokkaammin kuin jälkeläisensä. Tästä on tehty elokuviakin, mutta tunnemmeko näitä tapauksia Suomesta? Onko tämä suomalaiseen luonteeseen liittyvä piirre? Olemmeko etäisempiä vanhempi-jälkeläinen suhteissamme kuin muut?
Sukupolvikysymys tämä varmasti on, sillä kriminalisointi purettiin Suomessa vasta 1971, sairausleima 1981 ja kehotuskielto 1999; se tarkoittaa että vanhempamme olivat tulleet tietoisiksi ja seksuaalisesti aktiivisiksi paljon ennen kuin nuo tabun ilmentymät purettiin ja asiallista tieto saattoi levittää.
Vanhemmat haluavat usein suojella vielä aikuisiakin jälkeläisiään maailman pahalta ja tukevat heitä monin tavoin. Vahvimmillaan tuki lienee juuri jälkeläisten saadessa ensimmäisen oman lapsensa. Ulostulo näyttäisi kuitenkin heikentävän tuota suojelemisen halua, vaikka omakohtaisesta kokemuksesta tiedän, että se myös lisää vanhempien huolta lapsen hyvinvoinnista.
Mutta missä on vanhempien tuen poliittinen ulottuvuus? Osallistuvatko he kirjoitteluun sanomalehtien yleisönosastoissa, verkossa tai allekirjoittavatko he kansalaisaloitteen yhdenvertaisesta avioliittolaista? Pyydämmekö me edes heitä tekemään niin? Minun on tunnustettava että vaikka pyytäminen kävi mielessäni en saanut pyydettyä edes siskoani allekirjoittamaan aloitetta.
Vanhemmat tarvitsisivat malleja, välineitä ja esikuvia kanavoidakseen huolensa toiminnaksi, joka puolestaan lievittäisi tuota huolta. Seta tarvitsee kipeästi hlbtiq-henkilöiden läheisiä toimintaansa ja läheiset tarvitsevat myös Setan tukea. Me jälkeläiset emme tätä toimintaa voi kuitenkaan luoda vaan siihen tarvitaan rohkeita ja suuri sydämisiä vanhempiamme.