Hansel (Ben Mayer-Goodman) jää äitinsä (Alberta Watson) kanssa kahden Itä-Berliiniin äidin heittäessä amerikkalaissotilaan, joka on pojan isä, ulos. Hansel kuuntelee vain amerikkalaisohjelmia ja unelmoi paosta länteen. Tilaisuus tarjoutuu kun toinen jaettuun kaupunkiin sijoitettu amerikkalaissotilas ihastuu Hanseliin ja haluaa naida tämän. Yhdessä pojan äidin kanssa Luther (Maurice Dean Wint) juonii suunnitelman, jonka mukaan poika saa äitinsä nimen ja passin ja hänet leikataan naiseksi. Leikkaus menee kuitenkin pieleen ja Hedwig kuvaa myöhemmin, että hänelle jäi ”angry inch to work with”. Berliinin muurin murtuessa Hedwig (John Cameron Mitchell) saa ensimmäiseksi hääpäivälahjaksi Lutherilta peruukin ja lemput asuntovaunuslummiin Kansasissa. Pelastuksekseen Hedwig perustaa glam rock bändin ja iskee silmänsä alaikäiseen, uskoon hurahtaneeseen wannabe-rokkariin. Hedwig opettaa Tommylle (Michael Pitt) ”kaiken” ja saa palkkioksi jätetyksi tulemisen ja katkeran roolin hänen biiseillään menestyvän Tommy Gnosiksen vainoojana esiintyen räkälöissä itäsaksalaisista koostuvan Angry Inch -bändinsä kanssa.
Kuulostaako uskomattoman monimutkaiselta? Tuoko se mieleesi Neil Jordanin elokuvat Crying Game ja Aamiainen Plutolla? Elokuvan traaginen ”lyödään lyötyä” tarinan kulku ja hyväksikäyttöteemat niihin viittaavatkin. Wikipedia-artikkeli elokuvasta väittää, että se on noussut Rocky Horror Picture Shown kaltaiseen kulttimaineeseen, mutta en voi kyllä sanoa koskaan ennen siitä kuulleeni. Elokuva löytyy kyllä sekä Attituden tammikuussa 2009 julkaisemalta listalta ”the 75 essential gay films of all time” että AfterElton.comin syyskuussa 2008 julkaisemalta ”The Fifty Greatest Gay Movies” -listalta. Suomessakin elokuva on esitetty paitsi Nainen vai artisokka -festareilla myös Nelosella reilu vuosi sitten.
Hedwig and the Angry Inch on rock-musikaali sekä merkityksessä että se on sellaisesta elokuvaksi sovitettu, että elokuvan tyylilajina. Siinä on symboliikkaa, jota elokuvista ei usein löydä ja joka siksi ansaitsee tulla analysoiduksi. Yksi bändin biiseistä kertoo sanoin ja elokuvassa siihen liitetyin animaatioin Aristofanen Platonin Pidoissa esittämän androgyynimyytin ihmisten rakkauden alkuperästä. Tuon myytin voi nähdä elokuvan toistuvana teemana Hedwigin, Tommyn ja Angry Inchin kakkosmiehen ”toisen puolikkaansa” (rakkauden) kaipuussa. Hedwigin osalta elokuvasta löytää myös allegorisen täyttymyksen hänen löytäessään rauhan intersukupuoliseksi luokiteltavan tilansa heikkouksien ja mahdollisuuksien kesken.
Minulle jää avoimeksi, miksi elokuva pari kolme kertaa viittaa Rent-musikaaliin. Yhteys ei ole mitenkään ilmeinen ja se tuo mieleen jopa tuotesijoitteluna tunnetun mainostamisen muodon. Kuvallisesti Hedwig and the Angry Inch on Priscillaan verrattavaa pukuloistoa, mutta hetkittäin vaikeaa seurata toden ja fantasian sekoittuessa toisiinsa. Pitkäveteiseksi en kehtaisi sitä sanoa, mutta jotenkin rock-elokuva ei iske minuun ollenkaan. Kouluarvosana 8.