Pierre (Jacques Nolot) lähestyy kuuttakymmentä ja on onneton. Ikä alkaa todella näkyä ja ihmisiä tippuu ympäriltä. Rahasta ei ole pulaa, mutta kolmattakymmentä vuotta jatkunut taistelu HIV:n kanssa on taitekohdassa. Kirjoittamisesta ei tahdo tulla mitään ja poikahuoratkaan eivät maistu kuten ennen. Pierre valittaa ystävilleen ja terapeutilleen eksistentiaalista ahdistustaan.
Avant que j’oublie (Before I forget) on hämmentävä kuvaus vanhenemisesta. Pierren itsensä etsiminen kuusissakymmenissä ei niinkään näytä iän mukanaan tuomalta kehityskriisiltä kuin viivästetyltä sellaiselta – samalta joita lukemattomat homoleffat kuvaavat 20-30-vuotiailla. Pierrellä näyttäisi menevän hyvin rahan ja ystävien suhteen, eikä hiv positiviisuuskaan tunnu haittaavaan, joten onnettomuudessa on jotain paradoksaalista. Mennyt elämä loppumattominen hurvitteluineen ei sisällä häpeää tai katumusta vaikka se näyttäisi tulleen vietetyksi yhteiskunnan arvojen kääntöpuolella.
Tässä elokuvassa nousi esille piirre, johon olen kiinnittänyt huomiota aiemmin: ainakin ranskalaisissa elokuvissa ranskalaiset suhtautuvat lääkkeisiin täysin paranoidisella epäluulolla ja vastentahtoisuudella. Pierre ei ole kovin sympaattinen päähenkilö ja pohdin monesti kuoleeko hän ensin tupakkaan, oman käden kautta, aidsiin vai lääkityksen komplikaatioihin. Avant que j’oublie vaeltelee perimmäisten kysymysten laitamilla, mutta tekee sen hiukan vaikeaselkoisesti. Elokuvan juonessa olisi kirkastamisen varaa, kaikki kerrotut palaset eivät loksahda helposti paikoilleen. Hauska tai esteettinen se ei myöskään ole – päinvastoin. Hyvä se kuitenkin on. Kouluarvosana 8.