Patrick (Ben Weber), Dennis (Timothy Olyphant), Howie (Matt McGarth), Benji (Zach Braff) ja Cole (Dean Cain) ovat ystäviä, jotka ”eivät ole ystäviä koska ovat homoja mutta se on syy miksi heistä tuli ystäviä”. Cole on porukan komein ja kahlaa miehiä läpi melkoista tahtia muiden kateudeksi. Dennis kokee jonkinlaisen herätyksen ja dumppaa syötävän komean pokan syntymäpäiviensä jälkeen sängystä. Keittiöön kolutessaan hän törmää Keviniin (Andrew Keegan) joka ”ei muista koska tiesi olevansa homo, mutta muistaa että koki sen olevan ok ensimmäisen kerran tavattuaan tämän kaveriporukan”. Porukkaa yhdistää Jackin (John Mahoney) Broken Hearts -ravintola jossa useimmat heistä tarjoilevat. Jack on porukalle isähahmo ja tekee Patrickille terävän havainnon porukasta: ”Sometimes I wonder what you boys would do if you weren’t gay. You’d have no identity. Least one you could talk about, now it’s all you talk about. Talk about it so much that sometimes you forget all the other things you are.”
Ystävyyden kirot eli alkuperäiseltä nimetään The Broken Hearts Club on siis thirtysomething elokuva, tosin ehkä hieman kolmeakymmentä edelle sijoitettuna. Elokuvan tunnelma on toverillinen ja lämmin mutta juoni ei tarjoa hirmuisia yllätyksiä. Sen katselee mielialan piristeeksi jo vaikka vain siitä syystä että kolme neljästä sen näyttelijästä on komeita miehiä. Jos Ystävyyden kirot pistää rinnakkain vaikkapa Love! Valour! Compassionin! tai joidenkin muiden aiemmin katsomieni tyylilajin elokuvien kanssa se ei tarjoa mitään uutta, mutta tämän tyylilajin tarkoitus lieneekin kuluttaa aikaa ja tarjota samastumismahdollisuuksia eikä herättää suuria tunteita. Tämä on Aldous Huxleyn somaa elokuvan muodossa. Kouluarvosana 8.