Michael (Kenneth Nelson) valmistautuu isännöimään Haroldin (Leonard Frey) syntymäpäivä kutsuja vieraiden pikkuhiljaa saapuessa paikalle. Ensimmäisenä ennättää Donald (Frederick Combs). Alan (Peter White), Michaelin yliopistoystävä soittaa yllättäen kyynelehtien ja pyytäen tapaamista. Vastentahtoisesti Michael suostuu ottamaan hänet vastaan. Emory (Cliff Gorman), Hank (Laurence Luckinbill), Larry (Keith Prentice) ja Bernard (Reuben Green) ehtivät kuitenkin saapua ennen kuin Alan ilmoittaa ettei olekaan tulossa. Haroldia myöskään kuulu, mutta hänen lahjansa (Robert La Tourneaux) kyllä ilmestyy paikalle. Bileiden ehdittyä vauhtiin ilman päivän sankari Alan onkin yllättäen ovella ja Michaelin tilanne muuttuu vaikeaksi. Haroldin lopulta saapuessa paikalle tilanne on jo saavuttanut kriittisen massan, eikä kuningattarien lisääminen laudan pieniin neliöihin auta asioita yhtään.
Poikabileet (The Boys in the Band) on käsikirjoitettu näyttämölle ja sen näyttelevät näytelmän Broadwaylläkin avanneet näyttelijät. Tämä ei jää huomaamatta ja ainakin minä kaipasin pienen näyttämön intiimiyttä elokuvaa katsellessani. Kokemus voisi kyllä olla liian ahdistava, sillä elokuva on melkoinen mentaalinen vetypommi.
Psykologinen sodankäynti jota Michael ja Harold laudan kuningattarina harrastavat ei jätä sivullisiakaan raatelematta. Haroldin lahja ressukka on onnekseen tyhmyydeltään autuaan tietämätön ylitseen, lävitseen ja sivuitseen sinkoilevista iskuista. Elokuvan ainoa sympaattinen hahmo, Donald, sen sijaan näkee ja kuulee kaiken, mutta osallistuu vähän.
Poikabileet on uskomattoman huono suomennos elokuvan nimelle, eikä vähimmässäkään määrin tavoita elokuvan synkkää draamaa. Elokuvan herjat ovat niin julmia että ne lakkaavat nopeasti naurattamasta. Lopputekstien aikana jäinkin ihmettelemään, mitä käsikirjoittaja ja ohjaaja oikeastaan halusivat teoksellaan sanoa? Onko seitsemän vanhenevan homomiehen verisessä riitelyssä jotain viihdyttävää tai opettavaista? Pitäisikö sen herättää ajatuksia? Tunteita se onnistuu herättämään, mutta yksin negatiiviselta asteikolta, päällimmäisenä vastenmielisyys näkemäänsä kohtaan. Älykäs katsoja voi tietysti jäädä pohtimaan myös sitä painetta, jonka alla 60- ja 70-luvun homot elivät ja mikä sen vaikutus oli kaikkiin heidän ihmissuhteisiinsa. Kaikessa ikävyydessään Poikabileet on kuitenkin erinomainen elokuvateos; kouluarvosana 9.