Ei olympialaisia sateenkaaren päässä?

Olen kirjoittanut tämän blogin jo tammikuussa 2014 Sotsin olympialaisten alla kun Kuopion kaupunginkirjasto pyysi minulta Savon setan puheenjohtajana blogia homoista urheilussa. Sittemmin kirjaston verkkosivujen uudistus on hävittänyt kaiken tuon sisällön joten uudelleen julkaisen tekstini tässä Kuopio Priden 2020 lähestyessä ja Janne Puhakan Hesarissa tänään julkaistun haastattelun inspiroimana.

Dave Kopay, Billy Jean King, Jason Collins, Blake Skjellerup, Martina Navratilova, Justin Fashanu, Nilla Fischer, Caster Semenya, Orlando Cruz, John Amaechi, Tom Daley… Joko leikkaa? Sotsin olympialaisten alla on hyvä vilkaista homoihin, lesboihin ja transhenkilöihin urheilussa.

Kilpaurheilu on maskuliininen maailma, jossa imago on kaikki kaikessa. Naiset ovat saaneet tehdä hartiavoimin töitä päästäkseen osallistumaan samoin edellytyksin kuin miehet. Kilpailu kentillä ei kuitenkaan ole vielä mitään verrattuna kilpailuun sponsoreista, joiden miellyttämiseksi on oltava hyveellinen idoli. Tähän maailmaan sukupuoltaan epätyypillisesti ilmaisevat tai kokevat henkilöt eivät ole mahtuneet ja homoseksuaalisuuden tabun tahraamatkin vain tiukasti kaappiin suljettuina.

Intersukupuoliset henkilöt ovat keskeinen osan kilpaurheilun varhaista hlbtiq-historiaa. 1930-luvulla naiset tekivät tuloaan kilpaurheiluun ja vuosikymmen näki useita skandaaleja, joissa naisena kilpailleen henkilön sukupuoli asetettiin kyseenalaiseksi. Puolalainen juoksija Stella Walsh paljastui vasta kuolemansa jälkeen, mutta skandaaleissa paljastui muita intersukupuolisia henkilöitä. Kansainvälinen olympiakomitea otti sukupuolen pakollisen testauksen käyttöön 1960-luvun loppupuolella sulkien trans- ja intersukupuoliset henkilöt kilpaurheilusta vuosikymmeniksi. Pakollinen testaus päättyi vasta 2000-luvun alussa.

30-luvulla uransa tehnyt monilahjakkuus Mildred Didrikson lienee ensimmäinen kilpaurheilija, joka myöhemmin tiedettiin lesboksi. Homoseksuaalien kilpaurheilijoiden ulostulot alkavat kuitenkin oikeastaan vasta 1970-luvulla. Varhaisimpiin kuuluu amerikkalainen jalkapalloilija David Kopay (1977). Ulostulo tapahtui aktiiviuran päätyttyä ja johti vaikeuksiin työllistyä. 1980-luvulla kohistiin kun tennispelaajat Billie Jean King ja Martina Navratilova paljastettiin 1981. Molemmissa tapauksissa sponsorit irtisanoivat sopimuksia vaikeuttaen pelaajan uraa.

1990-luku näki yhden murheellisimmista tarinoista hlbtiq-urheilijoiden historiassa. 1980-luvulla Britanniassa menestynyt jalkapalloilija Justin Fashanu tuli uloskaapista 1990. Hän oli jo aiemmin urallaan ollut avoin pelitovereilleen, mutta ei julkisuudessa. Ulostulosta alkoi alamäki, joka johti itsemurhaan 1998. Fashanun tapauksesta poiki kymmenen vuotta myöhemmin Justin Campaign, joka tekee työtä homofobian karistamiseksi jalkapallosta. Justinin kohtalo epäilemättä toimi pelotteena muille homoseksuaaleille joukkueurheilussa.

1980- ja -90-luvut toivat hiv:n ja aidsin myös urheilumaailmaan. Ensimmäisenä pop-maailmasta tutumman tuplaulostulon teki amerikkalainen uimahyppääjä, olympiavoittaja Greg Louganis, joka 1994 tuli ulos homona ja 1995 hiv-positiivisena. Seuraavana vuonna taitoluistelija Rudy Galindo tuli ulos kaapista homona ja vuonna 2000 hiv-positiivisena.

Vasta 2000-luvulla kilpaurheilijoita on alkanut tulla kaapista jo uransa aikana. Ratsastuksen, taitoluistelun, uimahyppyjen tai jopa golfin ja tenniksen piirissä ulos on tultu jo aiemmin, mutta nyt myös suosituimpien ja rahakkaimpien joukkuelajien urheilijat uskaltautuvat ulos kaapista. Anton Hysénin, Robbie Rogersin ja Nilla Fischerin uran kehitystä voikin seurata pitäen mielessä heidän rohkea valintansa.

Edelleen vaikeinta on trans- ja interssukupuolisilla urheilijoilla. Lana Lawless, Kye Allums ja Caster Semenya ovat joutuneet taistelemaan oikeudestaan osallistua oikeusteitse. Kuitenkin myös yksi innoittavimpia tarinoita löytyy heidän joukostaan. Elokuva Beautiful boxer kertoo sukupuolensa korjanneen thainyrkkeilijä Parinya Charoenpholin (Nong Thoom) tarinan.

Kynnyksen valtavirtaurheiluun ollessa korkea sateenkaarikansa ei kuitenkaan ole jäänyt neuvottomaksi vaan jo 1982 kilpailtiin ensimmäisissä Gay Gameseissä. Viimeisimmät kisat pidettiin 2010 Kölnissä. Tänä vuonna kisat käydään Clevelandissä ja Akronissa. Kilpailevaa World Outgames -tapahtumaa on järjestetty neljä kertaa, viimeksi viime vuonna Antwerpenissä. Nämä ”hlbtiq-olympialaiset” seuraavat alkuperäisten olympialaisten perinteitä uskollisemmin siinä, että kaikkia lajeja ei tunnista urheiluksi ja olympiahenki elää niissä.

Erilaisia kampanjoita ja organisaatioita sateenkaariurheilijoiden tueksi on 2000-luvulla syntynyt useita ja sellaiset mammutit kuten NHL ovat perustaneet omia ohjelmiaan. Pisimpään hlbtiq-urheilun parissa on Suomessa toiminut urheiluseura HOT ry. HOT isännöikin EuroGames-tapahtumaa 2016.

Syksyllä 2009 käynnistetty Uskalla-kampanja kohtasi vastustusta kun Helsingin ja Espoon liikuntavirastot kielsivät kampanjamateriaalin levittämisen liikuntapaikoillaan. Myöhemmin poliittinen johto teetti korjausliikkeen ja molemmat liittyivät kampanjaan. Uskalla-kampanja ei kuitenkaan kerännyt momenttia ja vaiettiin kuoliaaksi. Viime vuosina Urheilulehti on tehnyt sinnikästä työtä aiheen esillä pitämiseksi Suomessakin.

Uusin tulokas alueella on Straight Star Ally, joka sai alkunsa jääkiekkoilija Harri Tikkasen asetuttua julkisesti tukemaan hlbtiq-inklusiivista urheilua verkkopalvelu Ranneliikkeessä. Ruotsalainen QX palkitsi Tikkasen avauksestaan Vuoden hetero -tunnustuksella 2014. Toinen tähän mennessä mukaan ilmoittautunut on potkunyrkkeilyn Suomen mestari Mikko Salonen. Heteroliittolaiset ovat osa 2000-luvun kaappien availua: Emma Green Tregaron sateenkaarikynnet muistetaan vielä pitkään.

Homo-, lesbo-, trans- ja intersukupuolisten yhdenvertaisuuden parantuminen on yksi syy Sotsin olympialaisista nousseeseen kohuun. Venäjän lainsäädännön taantuminen on johtanut siellä homovainoihin joita rikollisjärjestöt ylläpitävät viranomaisten suojeluksessa. Ollaan samassa tilanteessa kuin 70 vuotta sitten eivätkä boikottikampanjat taaskaan estäneet kisojen pitämistä. Olympialiikkeessä on vain retoriikka jäljellä alkuperäisestä aatteesta.

Kilpaurheilun julkista tukea perustellaan usein sillä, että esikuvat saavat lapset ja nuoret innostumaan liikuntaharrastuksesta ja sitä kautta edistetään terveitä elämäntapoja. On pakko kysyä, millaisia esikuvia ihmisoikeusloukkauksia läpi sormien katsovat huippu-urheilijat ja olympialiike ovat lapsille ja nuorille? Myös ei-heteroseksuaaliset ja ei-cissukupuoliset lapset ja nuoret tarvitsevat esikuvia huippu-urheilijoissa. Jos sukupuolinormatiivisuuden ja heteroseksismin annetaan pitää seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat ulkona urheilumaailmasta, sitä voi jo pitää eräänlaisena eugeniikkanakin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *