Willem Dafoe ja Charlotte Gainsbourg menettävät poikansa traagisesti. Terapeuttina mies ottaa hoitaakseen vaimonsa saattamisen surun läpi. Surutyö vie pariskunnan Edeniin, mökille korpeen. Liian myöhään miehelle selviää, että vaimo ei ole sekaisin surusta vaan lepakot ovat hiipineet tapuliin jo aiemmin.
Trierin uusin on kammottava elokuva. Antichrist on myös hieno ja visuaalinen elokuva. Elokuvan avauskohtaus ottaa katsojalta luulot pois: ensin nähdään seksiä lähempää ja yksityiskohtaisemmin kuin koskaan ennen ei-alan-elokuvassa ja sitten kohdataan suloisesti kuvattu tragedia. Tyylipuhtaasti renkaan täydentävä loppukohtaus on kuvattu samalla tyylillä ja se jättää katsojan ihmettelemään mitä hänelle on juuri kerrottu. Mustavalkoisilla kuvauksilla haetaan visuaalista tehoa ja Händelin musiikki täydentää vaikutelmaa.
Tapahtumat sijoittuvat hyvin suomalaiselta näyttävän kuusikon keskellä metsässä sijaitsevalle mökille joka näyttää enemmän Kalliovuorilta repäistyltä. Näyttelijöitä on oikeastaan vain kaksi pääosan esittäjää, Nicin lapsinäyttelijällä on ainoa muu merkittävä rooli elokuvassa, loput ovat avustajia joita nähdään vain avaus- ja päätöskohtauksessa.
Lars von Trieriä ei ole helppo tulkita, mutta näyttäisi siltä, että elokuva huokuu silkkaa naisvihamielisyyttä. Elonetin tiedot elokuvatarkastamon perusteista elokuvan 18 vuoden ikärajalle kertovat tiivistetysti miksi elokuva on shokeeraava. Kuten Mandragoran kanssa, katsojan mielikuvitus ottaa puolivälissä ohjat ja kertoo mitä elokuvassa tulee tapahtumaan ja mieli tekee vain nähdä se ja päästä pois (”loppuis jo, mä en kestä enää!”). Antichrist likenee tyylilajissa kauhua hieman Blairwitch projectia muistuttavasti kuvattuna. Kouluarvosana 9.