Frank (Frank Ripploh) opettaa alakoululaisia ja hurjastelee Berliinin homojen suosimissa julkisissa käymälöissä. Hänellä on pakkomielle kokeilla kaikkea ja kaikkia, huolimatta siitä että kotona odottaa Bernd (Bernd Broaderup) jonka menettämistä Frank ei voi ajatellakaan. Kaikki mitä suojaamattomasta seksistä saa on hoidettavissa, joten satunnaiset tartunnat eivät hidasta Frankiä yhtään.
{youtube}GXGoNID2Av4{/youtube}
Kuten elokuvan eetoksesta jo selviää, eletään aikaa ennen AIDS-kriisiä 1970-80-lukujen vaihteessa. Minulle ajanmukainen kuvaus toi mieleen paljon muistoja peruskoulusta: voi kamala noita vaatteita! Mulla oli tuollaisia silloin kans!. Frankin maailmaan olen aivan liian nuori, minä olen elänyt vain post-AIDS-aikaa niin että merkitsisi minulle jotain.
Taxi zum klo on ruma elokuva. Sen estetiikka on yksinomaan kamalaa. Ja siinä missä eilen illalla halusin kaikkien näkevän Interior. Leather. Bar., en suosittele Taxi zum klo:ta kenellekään. Molemmat näyttävät sinulle homomiehiä touhuissaan sensuroimatta ja kaunistelematta, mutta ero on näyttelijöissä. Interior. Leather. Bar. onnistuu käyttämään välineinä näyttelijöitä joita viitsii katsoa ikävissäkin puuhissa, Taxi zum klo:n näyttelijöitä ei viitsi katsella kivoissakaan. Ainoa mikä puuttuu ole laitteiden kyky välittää kamalat hajut katsojan nenään.
Yhteen vaivaan Taxi zum klo on vastaus: ajatukseen että tapa esittää seksi ja alastomuus suorasukaisesti on eurooppalaisessakin elokuvassa vasta pari vuosikymmentä vanha ilmiö. Taxi zum klo on tehty 1980 ja välillä toivoisi että se olisi 2000-luvun alun amerikkalaisella häveliäisyydellä tehty.
Mitä Taxi zum klo sitten kertoo tai haluaa viestiä? Minulla ei ole aavistustakaan. Sen väitetään olevan ohjaajan ja pääosan näyttelijän omaelämäkerrallinen mutta minun on vaikea nähdä miksi hän on halunnut tuoda tämän esille. 15 vuotta myöhemmin tällaisia kuvauksia esitettiin moraalisen ylemmyyden tunnon hurmiossa näyttämään kuinka homot ansaitsivat AIDSin, mutta mitä tehtävää palveli tämä elämäkerta? Kouluarvosana 6.