Etienne (Jimmy Tavares) saa isoäidiltään (Hélène Surgère) 16-vuotislahjaksi digivideokameran ja alkaa kuvata kaikkea mahdollista: äitiään (Ariane Ascaride), kaveriaan (Lucas Bonnifait), opettajaansa (Jonathan Zaccaï), hautausmaata, jyrkännettä, auringonlaskua, kaverinsa tyttöystäviä ja itseään. Etienne nimeää vuoden rakkauden vuodeksi ja tavoittelee Ranskan mestaruutta taitoluistelussa. Kaverilla tyttöystävät vaihtuvat ja opettajasta tulee äidin uusi mies ja isäpuoli, mutta Etienne ei ole kiinnostunut tytöistä. Mitä se merkitsee ei vain ole hänelle itselleen vielä selvää.
Kuvaamisen ärsyttävyys ja vääjäämätön tietoisuus Etiennen homoseksuaalisuudesta nousevat yliäyräiden elokuvan edetessä. Etienne on yksi ärsyttävimpiä elokuvateinejä ja elokuva herättää suuren tunteen: halun tirvaista turpaan kaikkien kuvaamisen uhrien puolesta. Ranskalaisen elokuvan tapaan Ma vraie vie à Rouen on hidas juonen edistämisessä ja turhauttaa katsojaa. Normaalin elokuvan juonen kaari on häipynyt syvälle taustalle ja loppuhuipennus viime hetkillä on odotettu antikliimaksi. Oman homoseksuaalisuuden ymmärtämisen ja nimeämisen kuvauksena Ma vraie vie à Rouen on erinomainen ja pääteeman lausuminen ääneen vasta aivan viime hetkillä onkin yksi tehokeinoista. (Asian käsittelyhän on vasta edessäpäin.) Näyttelijät ovat hyviä ja tällä kertaa ohjaaja-käsikirjoittaja kaksoisrooli tuottaa hyvän tuloksen – ehkä siksi että kyse on parityöstä. Kouluarvosana 8.