Olemme vuosia kuulleet kuinka yhdenvertaisuuden vastustajat ovat kirkossa – evankelisluterilaisessa kirkossa siis – ”pieni mutta äänekäs vähemmistö”. Tuo pieni mutta äänekäs vähemmistö on koko 2000-luvun ajanut liberaaleja kirkosta sadoin tuhansin. Nyt näyttää siltä, että viimeisin eroaalto on pääasiassa konservatiiveja jotka ovat tyytymättömiä arkkipiispan iloiseen kannanottoon eduskunnan hyväksyttyä kansalaisaloitteen tasa-arvoisesta avioliittolaista ensimmäisessä käsittelyssä. Kirkko onkin nyt näytön paikassa: joko ”pientä mutta äänekästä vähemmistöä” on häädetty tarpeeksi mahdollistamaan uudistuminen?
Piispojen pääasiassa hyvin konservatiiviset tai mitään sanomattomat puheenvuorot kirkon reagoinnista muuttuneeseen tilanteeseen eivät lupaa hyvää. Liberaaleinkin – Irja Askola – sanoo vain olevansa valmis keskustelemaan vaihtoehdoista. Muiden puheenvuorot ovat pitkälti patakonservatiivisen itäisen serkun linjoilla: mikään ei ole muuttunut. Itseään piispanvaalissa liberaalina myynyt Kuopion piispa Jari Jolkkonen edustaa konservatiivisinta laitaa piispoista.
Länsinaapurissa työ vihkikaavan uudistamiseksi on tehty ja sisarkirkko vihkii tasa- ja sekapareja. Linja on kokonaan toinen meillä. Keskustelua halutaan jarruttaa ja viivyttää. Esitetään mieluummin vihkioikeudesta luopumista kuin yhdenvertaisuuteen sitoutumista. Olemme jälleen rähmällämme itään: ortodoksisen kirkon arkkipiispa Suomessa veti Kalevan haastattelussa herneet nenään kun toimittaja teki vaihteeksi työnsä eikä päästänyt tätä valamaan kysymystä räikeästä syrjinnästä ortodoksikirkossa kuin vettä hanhen selästä. Ortodoksikirkon kanssa feministeilläkin on vielä koko työsarka edessään. Patriarkaatti on niin osuva sana: se kuvaa mieshegemoniaa, yksinvaltaista diktatuuria ja hyväveli-verkostoa joka kirkon johdossa vallitsee. Ortodoksikirkko ei ole pystynyt uudistumaan piiruakaan viimeiseen tuhanteen vuoteen ja evankelisluterilaiset piispamme haluavat ottaa siitä mallia.
Uudet seurakuntien päättäjät valittiin juuri ennen ratkaisua tasa-arvoisesta avioliittolaista ja niinpä viimeisimmällä loishäädöllä ei ole välitöntä vaikutusta kirkon päättäjiin. Vaaleissa teemoina vilahteli uudistus ja päätöksenteon demokratisoiminen. Siinäpä onkin työsarkaa uusille kirkolliskokousedustajille, piispat kun puhuvat vuosikymmenen keskustelusta tilanteessa jos muutoksen pitäisi olla valmis samaan aikaan kun laki tasa-arvoisesta avioliitosta tulee voimaan.
Kirkon tulevaisuus näyttää mustalta. Ensi lähtivät liberaaleimmat uudistajat, nyt konservatiivisimmat jarrumiehet. Mitä jää jäljelle? Ne jotka ovat liian laiskoja tehdäkseen mitään. Kaikkein heikoimmin sitoutunut ja passiivisin osa jäsenkuntaa. Lupaa organisaatiolle leppoisia saattohoitovuosia. Jos evankelisluterilainen kirkko valitsee itäisen linjan piispojensa johdolla ja luopuu vihkioikeudestaan hitaampikin ymmärtää, että nyt kirkko eivät pysty tarjoamaan minulle edes niitä kirkkohäitä ja nostaa kytkintä.
Ainoa tulevaisuus evankelisluterilaiselle kirkolle on irtisanoutuminen kaikesta välillisestäkin syrjinnästä ja yrityksistä muuttaa seksuaalistasuuntautumista. Sen täytyy häätää sisälleen pesiytyneet loisliikkeet ja kieltäytyä rahoittamasta yhdenvertaisuuteen sitoutumattomia lähetysjärjestöjä kokonaan. Sen täytyy aidosti ja täysin rinnoin sitoutua yhdenvertaisuuteen ja muihin ihmisoikeuksiin ylitsekäypinä ja ensisijaisina.