Huuto (Howl) kertoo samannimisestä runosta, sen kirjoittajasta, Allen Ginsbergistä, ja runon julkaisemista seuranneesta siveettömyysoikeudenkäynnistä Yhdysvalloissa 1957. Yritin alunperin katsoa elokuvaa tekstittämättömästä kopiosta, mutta se osoittautui minun englanninkielentaidollani mahdottomaksi. Ginsbergin runoa esitetään elokuvassa intohimoisesti ja sen mutkikkaiden kielikuvien seuraaminen oli minulle mahdotonta. YLE Teema kuitenkin esitti elokuva äskettäin. Suomenkielisten tekstitysten tukemana onnistui pysymään paremmin mukana, mutta luulenpa ettei minun kiinnostukseni ja kärsivällisyyteni riittäisi koko runoon perehtymiseen siinä määrin kuin se olisi tarpeen sen ymmärtämiseksi.
Elokuva loihti mieleeni muistikuvan lukiovuosiltani: olin ollut poissa äidinkielentunnilta ja sain kotitehtäväksi runoanalyysin runosta ”Karvaisten naisten historiasta”. Ensi lukemalla meni yli kovaa ja korkealta, eikä runo lukemalla avautunut. Vasta vilkaisu kirjoittajan henkilöhistoriaan antoi vihjeen jolla pääsin kiinni runoon. Howl, niin kuin minä sen elokuvasta ymmärsin, kertoo vähän samoista kokemuksista ja on vielä surrealistisempi.
Howl sisältää monia herkullisia, säädyttömiä ja pornografisia kielikuvia, jotka epäilemättä järkyttivät sydänjuuriaan myöten siveitä amerikkalaisia 1950-luvulla. Eikä asiaa varmasti auttanut yhtään, että valtaosa niistä on homoeroottisia koska runoilija oli homo. Elokuvassa noita kielikuvia säestetään taidokkailla Eric Drookerin animaatioilla jotka eivät jätä kylmäksi.
Elokuvana Huuto ei ole hirvittävän nautittava, se on enemmänkin yleissivistävä mokumentti. James Francoa tietysti katsoo aina mielikseen, eikä vähiten vähissä pukeissa toisten miesten kanssa. Mutta minä valitsisin silti jonkin toisen leffan jos tarkoitus on viihtyä yhdessä. Kouluarvosana 8.