Pip (Paul Anthony) elää kodittomana suurkaupungin kaduilla ja vie valkoisia ruusuja veljensä kuolinpaikalle. Häntä yrittävät auttaa vuorollaan poikahuora Clark (Clarence Sponagle), renttuihin rakastuva sossuopiskelija Jenny (Carly Pope) ja isä Chris (Alan Cumming). Pip kuitenkin ajelehtii päämäärättömästi veljensä kuoleman traumatisoimana. Käännekohdaksi muodostuu lopulta hänen kahdeksantenatoista syntymäpäivänään saatu äänikirje edesmenneeltä isoisältä, joka muistelee omaa kahdeksattatoista syntymäpäiväänsä Ranskassa haavoittunutta ja kuolevaa taistelutoveria saksalaisia pakoon kuljettaen.
Eighteen oli siinä hapokas kokemus, että se meinasi jäädä kesken kohtaan jossa Pip purkaa traumansa ensi kertaa sanoiksi isä Chrisille. Elokuva tihkuu kuolemaa ja väkivaltaa sen loputtomissa muodoissa. Pipin suku näytti lisäksi olevan vähä-älyisiä ja saamattomia pelkureita jo ainakin kolmannessa polvessa. Koin suurta tyydytystä siitä miten Pipin isoisän litteä soppalautasmallinen kypärä korosti näyttelijän tylsämielisiä piirteitä.
Elokuvana Eighteen on varsin hyvä, mutta sen loppuun on sotkettu omituinen metafyysinen käänne, jolla sukupolvien allegoriaa alleviivataan täysin tarpeettomasti. Hyvänmielen leffasta ei ole kysymys, joten pahana päivänä sitä ei kannata valita katsottavakseen. Kouluarvosana 9.