Johnny (Johnny Ferro) saa taideopettajaltaan kehotuksen lähteä tämän mökille etsimään itseään maalaustensa vuoksi. Jo matkalla Johnny kohtaa Romeon (Stephen Tyrone Williams) ja hänen padottu homoseksuaalinen himonsa pulpahtaa pintaan. Bahamalla on menossa vanhoilliskristillisen homofobian aalto ja Romeolla on niskassaan koko sukunsa ja kulttuurinsa painostus oikeaan miehen malliin. Miehet löytävät tilan rakastua mutta sitten arki iskee takaisin.
Children of God on kuvaus uskonnollisuudesta vastenmielisimmillään kun se on kietonut itsensä kuristavaksi loiseksi kaiken ympärille ja vienyt vapauden kaikilta. Bahamalta se on kuvauksen mukaan tappanut luovuuden, kierouttanut kasvatuksen ja saanut ihmiset mieluummin kieltämään itsensä ja totuuden kuin käymään sitä vastaan. Uskonnosta on tullut paha.
Children of God sisältää kuitenkin toivon siemenen ja valopilkkuina ihmisiä jotka uskaltavat olla oma itsensä, kyseenalaistaa massojen toistaman valheen ja luoda hyvää uskonnollisuutta. Sääli että elokuva edustaa jo päättyneeksi luultua käsittelytapaa jossa pahan homon on tuhouduttava.
Koin elokuvan aikana lukuisia hetkiä pyhää leppymätöntä vihaa typeriä ihmisiä kohtaan ja toivoin darwinismin poimivan heidät pian. Elokuvan kuvausta afrikkalais-amerikkalaisten bahamalaisten kulttuurista ja elämän asenteesta voisi pitää rasistisena tai ainakin siihen yllyttävänä. Olen kuitenkin antanut kertoa itselleni, että ulostuleminen ja avoimesti HLBTIQ-henkilönä eläminen oli mustien tai latinojen kulttuurissa vaikeampaa kuin valkoisessa kulttuurissa. Minä en tiedä, mutta olen surullinen mahdollisuudestakin.
Hirvittävän hyvä elokuva Children of God ei ole. Vaikka päähenkilöt tekevät kauttalinjan kelpo roolisuoritukset, jättää käsikirjoitus ja ohjaus paljon toivomisen varaa. Erityisesti sivujuonteena kulkeva saarnajapariskunnan aviokriisi käsitellään kiusallisen pinnallisesti ja epätyydyttävästi – vai liekö tarkoituskin jättää asia käsittelemättä. Kouluarvosanaksi annan kuitenkin 8.