Frankie (Harris Dickinson) polttelee maria, napsii oksikodonia, juo, pelaa ja ui kavereidensa kanssa ulkona vaikka kieltää näiden olevan kavereitansa. Isä on saattohoidossa kotona, pikkusisko tulossa seurusteluikään ja äiti (Kate Hodge) murheen murtama. Salassa kaikilta Frankie tapailee vanhempia miehiä webcam-chatistä ja harrastaa seksiä näiden kanssa.
Beach ratsiä on kehuttu siitä että se tavoittaa miehen heteroseksuaalisuuden performatiivisuuden ja ei-heteroseksuaalisuutensa alkumetreillä kamppailevan tunnetilat ja konfliktin hienosti – kaikki tämä on totta. Jotenkin se jää kuitenkin kesken ja tyhjäksi. Olen lukenut, katsellut, kuunnellut ja kokenut tämän tarinan jo liian monta kertaa eikä tämä leffa tuo siihen mitään uutta. Amerikkalaiseksi filmiksi se on sentään kiitettävän vähäeleinen eikä alleviivaa ja selitä kaikkea.
Irtolainen on vanha ja käytöstä poistunut sana mutta jäin pohtimaan sen soveltuvuutta Frankieen ja hänen kavereihinsa. Heillä ei näytä olevan opiskeluja, työtä tai mitään muitakaan kiinnekohtia yhteiskuntaan. Frankie on niin niukasti läsnä isänsä kuolemassa ja perheensä surutyössä että se näyttää pakenemiselta. Hän on jättänyt huoneensa pyhätöksi viattomalle lapsuudelleen ennen teini-ikää (isän sairastumista?) ja asuu kellarissa. Lienee vaarallista arvostella elokuvan asetelmaa hyvinvointivaltiosta epäonnistunutta katsoen, mutta asetelma on sellainen johon samastuminen täältä on hyvin vaikeaa – jo ihan ilmastollisista syistäkin.
Beach rats löytyy tätä kirjoittaessani ainakin kirjastojen Cineast-palvelusta ja Primevideosta. Voit lukea lisää elokuvasta Wikipedia-artikkelista. Kouluarvosanaksi annan sille 8.