Ismo Vornasen kommenttipuheenvuoro edelliseen kolumniini Viikkosavossa (11.4.) Kuopion kaupunkilehdessä 25.4. huokuu heteroseksismiä ja homofobiaa. Vornasella näyttää olevan jokin yleisempikin asenneongelma vähemmistöjä kohtaan, koska hän esittää näiden näkyvyyttä mediassa rajoitettavaksi.
Olen aivan samaa mieltä Vornasen kanssa siitä, että jonkinlainen ylilyönti on tapahtunut. Olin ylioppilaskunnassa toimiessani huomaavinani nuorilla fukseilla jonkinlaista lisääntyvää kyvyttömyyttä käsitellä ongelmia, surua, turhaumia ja negatiivisia kokemuksia. Mistä oikeastaan on kysymys tai mistä se johtuu, minä en tiedä. Se ei kuitenkaan ole missään määrin leimallista homoille tai lesboille – väittäisin paremminkin, että heillä on jopa hieman keskimääräistä paremmat taidot käsitellä noita kokemuksia. Vornasen lääkkeistä ongelmaan olen jyrkästi eri mieltä ja pidän hänen ilmaisemiaan näkemyksiä kasvatuksesta varsin arveluttavina.
Homo- ja heteroseksuaalisuus ovat varsin nuoria termejä ja ne kuvaavat hyvin suppealla tavalla käyttäytymistä, jota on esiintynyt kaikkina aikoina kaikissa yhteiskunnissa. Koskaan siitä ei ole kuitenkaan pidetty niin paljon meteliä kuin viimeisen vuosisadan aikana juutalais-kristillisen perinteen länsimaissa. Homo-, hetero- ja biseksuaalisuus erillisinä identiteetteinä ovat kaikki hyvin rajoittuneita ja mahtuvat hyvin ihmisen yleisen seksuaalisuuden alle. Homoseksuaalinen käyttäytyminen on valtavan paljon yleisempää kuin homo- tai biseksuaalinen identiteetti. Erottamalla homot heteroista rakennetaankin vain keinotekoista eroa itsen ja muiden välille. Jokainen meistä on kykenevät rakastamaan ja haluamaan kummankin sukupuolen edustajia – miten me tunteitamme käsittelemme ja ilmaisemme on kulttuurin ja kasvatuksen tuotetta. Homo- ja heteroseksuaalinen käyttäytyminen ovat saman kolikon kääntöpuolet: erottamattomat ja samanarvoiset. Miksi niiden esittäminen primetime-katseluaikaan televisiossa ei olisi?
Elämme monikulttuuristuvassa yhteiskunnassa mikä tarkoittaa myös moniarvoistumista. Meidän on opittavat vähintään suvaitsemaan, mieluummin hyväksymään, vaalimaan ja arvostamaan moninaisuutta. Koulun tulee kasvatuksessaan pyrkiä juuri tähän. Tämä ei kuitenkaan saa tarkoittaa keskustelun tyrehdyttämistä. Mikään ei saakkaan olla pyhää ja kaikki on voitava kyseenalaistaa. Normatiivisuudelle ei myöskään ole tilaa.
Vornanen asettaa asiat mittasuhteisiin toteamalla, että ”valtakunnassa on muitakin kasvatushuolia kuin saavatko lapset oikeita homomalleja TV-sarjoista”. Olen jälleen samaa mieltä Vornasen kanssa. Televisiolla on erittäin merkittävä rooli nuorten asenteisiin vaikuttajana, mutta kodista ja koulusta saatavat vaikutteet ovat vähintään yhtä tärkeitä. Setan koulutustyö kasvatusalalla tähtääkin siihen, että opettajat eivät siirtäisi ennakkoluulojaan nuoriin.