Afrikan hlbtiq-henkilöiden ihmisoikeustilanteen rapautuminen on jäänyt julkisen keskustelun paitsioon vaikka esimerkiksi YLE on uutisoinut sitä usein. Afrikan maista vain yksi, Etelä-Afrikka, on pysynyt sivistyneen maailman vauhdissa ihmisoikeuksien edistämisessä ja peittoaa tällä hetkellä Suomenkin. Etelä-Afrikka hyväksyi yhdenvertaisen avioliiton 2006 ja antoi adoptio-oikeuden mies- ja naispareille jo neljä vuotta aiemmin. Muutoin Afrikan vajaasta 60 valtiosta 37:ssä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asema on lainsuojaton ja käytännössä he ovat vainon kohteena.
ILGA:n Afrikan tilanteesta 2013 keräämä infografiikka on murheellista luettavaa: vain kuudessa maassa (Botswana, Kap Verde, Mauritius, Mosambik, Seychellit ja Etelä-Afrikka) on jonkin tasoinen syrjintäsuoja olemassa. Juridiikan tasolla syrjimättömiä maita on lisäksi 16. Tilanne on kuitenkin äärimmäisen sekava. Useissa maissa ei voida puhua maan tilanteesta vaan on syytä tarkastella tilannetta alueittain. Neljässä edellä mainituista syrjintäsuojan antavista maista kysymys on seksuaaliseen suuntautumiseen perustuvan työsyrjinnän kiellosta. Samaan aikaa suhteesta saman sukupuolen edustajaan saattaa saada näissä maissa jopa 14 vuoden vankeusrangaistuksen! Ja tämä onkin Afrikan perustilanne (baseline).
Kahdessa Afrikan maassa, Sudanissa ja Mauritaniassa, sai 2013 kuolemantuomion homoseksuaalisesta suhteesta samaa sukupuolta olevaan henkilöön. Suomi on 2010-12 tukenut Sudania kehitysyhteistyömäärä rahoista noin 42 miljoonalla dollarilla ja Mauritaniaa miljoonalla dollarilla. Sudan on vielä vuoden 2014 talousarviossakin saamassa pienenpienen kehitysyhteistyömäärärahan. Kaiken kaikkiaan Suomen valtio on tukenut aktiivisesti hlbtiq-henkilöitä sortavia maita samalla ajan jaksolla noin 660 miljoonalla dollarilla. Talousarviokirjoista 2013 ja -14 löytyy nimettyinä kohteina Etiopia, Kenia, Mosambik, Somalia, Etelä-Sudan, Sudan, Tansania ja Sambia. Kaikissa näistä maista homoseksuaalisista suhteista saa vankeusrangaistuksen.
Tämä on vain OECD:n tilastoima virallinen kehitysapu. Sen lisäksi Suomesta virtaa rahaa noihin maihin kehitysyhteistyöjärjestöjen ja lähetystyön kautta. Jo näiden virallisten lukujen esille kaivaminen otti hiukan töitä, Ulkoministeriö julkaisee tiedot niin käyttökelvottomassa muodossa, että sen voisi epäillä haluavan piilotella tietoja. Suomen Evankelisluterilaisen kirkon seitsemän lähetysjärjestön ja erilaisten lahkojen homovainoja harrastaviin maihin kohdistaman rahoituksen esille penkominen on paljon vaikeampaa.
Olen ehdottomasti kehitysyhteistyön kannattaja ja pidän sietämättömän sitä, ettei Suomi näytä saavuttavan tavoitetta johon se on sitoutunut: kehitysyhteistyömäärärahat 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta vuoteen 2015 mennessä. Olen kuitenkin myös sitä mieltä, että emme voi piilotella kulttuurirelativismin takana vaan meidän on kannettava aktiivisesti vastuuta siitä, että ihmisoikeuksia ei poljeta kehitysyhteistyömme kohdemaissa. Tässä esittämäni näkökulma koskee vain seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä ja useimmissa maissa on muitakin vakavia ihmisoikeuspuutteita ja -loukkauksia. Yhdenvertaisuus on kuitenkin ensimmäinen ihmisoikeus ja mikäli maa ei sitä halua kunnioittaa, sillä ei ole oikeutta senttiinkään suomalaisten verovaroja.
Edellinen kehitysyhteistyöministeri selvisi kuin koira veräjästä lätisemällä ympäripyöreitä asian ottamisesta tarkasteluun kun se edellisen kerran nousi esille. Miksi? Koska äänestäjiä ei kiinnosta. Minä muistutan siitä, että se kiinnostumattomuus on hiljaisen hyväksynnän antamista toiminnalle ja tekee passiivesta maksajasta tuottamuksellisesti syyllisen kehitysyhteistyövaroilla tuettuihin tekoihin. Meidän on siis aktiivisesti varmistettava että kehitysyhteistyövarojemme suuntaaminen hlbtiq-henkilöiden ihmisoikeuksia polkeviin maihin loppuu välittömästi.