Päivi Hauta-Kasari: Ainoa nainen

Johannalla on unelma-aviomies: Mika tuo kukkia ja suklaata, on huomaavainen, tekee osuutensa kotitöistä marisematta ja pyytämättä ja laittaa hyvää ruokaa. Seitsemän avioliittovuoden jälkeen Johanna haluaisi kuitenkin myös aviomiehen, joka saisi hänet tuntemaan itsensä aistillisesti naiseksi. Aviollisten velvollisuuksiensa välttämiseksi Mika näyttää kuitenkin pakenevan työhönsä, verkkopelaamiseen ja terveysvaivoihinsa. Onnettomuuden kasvaessa Johanna alkaa epäillä toisen naisen osallisuutta, mutta Mika kieltää. Valitettavasti unelma-aviomiehen mukana tuli painajaisanoppi. Kun Mika jää kiinni suihkusta toisen miehen kanssa anoppi osoittautuukin itse helvetin emännäksi eikä sopuisakaan ero ole helppo.

Päivi Hauta-Kasarin esikoisromaani ”Ainoa nainen” on varmasti kesän toiseksi kirjoitetuin teos. (Se kirjoitetuin lienee Carlos Ruiz Zafonin Enkelipeli.) Itsekin kuulin siitä ensimmäisen kerran radiosta ja toiseksi bongasin sen Voltista. Minulla oli synkkiä epäilyksiä kirjan julkaisemisen ja kirjoittamisen motiiveista ennen sen lukemista. Kirjan ensimmäinen puolisko näyttikin siltä, että katkeruudella ja homomiehen syyllistämisellä olisi tärkeä rooli kirjassa. Ainoan naisen ensimmäiset 130 sivua ovat kurjuuden maksimoimista Johannan ahdistuksessa ja masennuksessa vellomisella. Aviosuhde on onneton eikä alulle pistetty erokaan tuo helpotusta. Sitten ”totuus vapauttaa heidät” ja paraneminen alkaa. Kirjasta tulee helpommin luettava, johdonmukaisempi ja nopeampitempoinen. Jälkimmäinen puolisko muuttaa kirjan luonteen täysin.

Kirjan alkupuolella Hauta-Kasarin kirjoitustyyli on epätasainen ja poukkoileva ja välillä on vaikea tietää kuka tässä lauseessa on ”minä”. Ensimmäisestä puolikkaasta tulee paikkailtu ja paisuteltu vaikutelma: aivan kuin tekstiä olisi aluksi ollut tässä osassa liian vähän ja sitä olisi pitänyt vähillä aineksilla paisuttaa valtavasti. Tämä näkyy mm. Mikan hahmon epäjohdonmukaisuutena, tarinan poukkoilemisena ja tempomisena ja tarpeettomia rönsyinä. Jos haluan tulkita tätä hyväntahtoisesti, katson sitä esikoiskirjailijan yrityksenä johdattaa lukija sisälle Johannan kokemukseen: täydelliseeen itsetunnon häviämiseen ja tiedostamattomiin itseinhon ilmauksiin. Lukijan ei kuitenkaan pitäisi joutua analysoimaan tekstiä näin pitkälle tuollaisen sivumäärän jälkeen ymmärtääkseen. ”Johannan” kärsimykset johtuvat pitkälti kyvyttömyydestä irrottautua kristillismoralistisesta avioliittokäsityksestä. Jos tarvitaan itsetuhoisuutta hipova määrä onnettomuutta ennen kuin järki potkaisee muutoksen liikkeelle, omaa syyllisyyttään onnettomuuteensa ei ole syytä vähätellä. Toisaalta Johannankin voi nähdä sukupuoli- ja heteronormatiivisen kulttuurin tuotteena, jonka äärimmäinen ilmentymä anoppi Hanna on – näkökulma, joka tarinasta puuttuu kokonaan.

Kirjaa on muissa arvioissa moitittu hahmojen latteudesta ja tähän arvosteluun on pakko yhtyä. Dramatis personaessa on ahdasta: hahmoja on otettu kirjaan ehkä liiaksi eikä ”gradienttia” hahmojen syvyydessä suhteessa heidän merkitykseensä tarinalle synny. Erityisen häiritsevää tämä on Mikan kohdalla, jota kuvataan persoonana heikommin kuin äitiään. Hauta-Kasari käyttää selvän tarkoituksellisesti sanaa ’aviomies’ korostamaan näkökulmaansa tarinaan. Tuo aviomies jätetäänkin vaimon näkemäksi ilman omaa ääntä tarinassa. Varsin kummalliselta näyttää Johannan ensimmäisen syrjähypyn nimeäminen pelkästään ”kuvaajaksi” kun vähämerkityksellisemmilläkin henkilöillä on tarinassa nimi.

Kirjaan on liitetty kaksi siihen huonosti sopivaa sanaa: homoemo ja kulissiavioliitto. Ensinmainittua on viljelty kirjan kansia myöten ja se on ilmeisesti jonkinlainen alaotsikko. Sen ainoa yhteys kirjaan on kuitenkin se, että Johannasta voisi kehittyä homoemo, mutta yhtään homoemoa kirjassa ei ole. Myös Mikan ja Johannan avioliiton näkeminen kulissiavioliitona ottaa hiukan työtä. Keskeiset Mikan motiivit avioliittoon ryhtymiselle jätetään toteavan toisenkädentiedon varaan. Suhteessa äitiin kyseessä voisi ollakin kulissiavioliitto, mutta isot on lavasteet yhden ihmisen tähden. Kirjailijan tarjoamilla aineksilla olisin valmis myöntymään näkemykseen, että Mikan ja Johannan avioliitosta kehittyy kulissiavioliitto kun Mika, hänelle annettujen vuorosanojen mukaan, muuttuu biseksuaalista homoksi.

Mikan suvun kuvaus antaa Ainoalle naiselle saippuaisen sukukronikan piirteitä ja kirjan alkupuolella mieleeni tulikin Aila Tuomen romaani ”Kuolemanvoittoleikki”. Kirjaa on markkinoitu omaelämänkerrallisena, mutta kirjailija korostaa nimiössä kirjan olevan ”fiktiivinen romaani”. Nämä saippuaoopperapiirteet saavat kuitenkin pohtimaan olisiko totuus taas kerran tarua ihmeellisempää.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *