Vihapuhe vs. sananvapaus näyttää olleen kesän teema kietoutuen asekeskusteluun, islamofobiaan, maahanmuuttoon, uusnatsismiin, perssuomalaisuuteen ja koko ajankohtaiseen oikeistokonservatiivisuuden aaltoon. Alan itse vasta nyt hahmottaa kokonaisuutta enkä tätä ennen ole saanut taivutettua koko ajatteluani asiasta holistiseksi blogiksi. Tässä joitainkin hahmottamiani ajatuksia keskustelusta.
Täydellisen rajoittamaton amerikkalaistyyppinen sananvapaus johtaa mauttomiin mielenosoituksiin hautajaisissa Fred Phelsin vihakirkon tyyliin. Se ei ole mielestäni hyväksyttävä ratkaisu. Samaa mieltä näyttää olevan koko sivistynyt maailma, sillä Yhdysvallat on jäänyt linjallaan absoluuttisen yksin. Sananvapaus on kuitenkin erittäin tärkeä ihmisoikeus ja arvo. Monissa kommenteissa heitetyt viittaukset orwellilaisiin ajatusrikoksiin ovat kuitenkin herkkähipiäistä matalaotsaisuutta jo voimassa olevaa lainsäädäntöä katsoen. Ei myöskään olla missään lähelläkään ”(lapsi-)porno ilmaisunvapauden muotona” -keskustelua.
Rikoslaissamme on jo kielto kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Sieltä löytyy myös kunnianloukkaus, törkeä kunnianloukkaus ja yksityiselämään liittyvän tiedon levittäminen. Ensinmainittu on Wikipedia-artikkelissa ”hate speech” katsottu vihapuheen kielloksi. Artikkelin perusteella juridiset määrittelyt vihapuheesta kietoutuvat pitkälti väkivaltaan ja syrjintään kehottamisen ympärille suojellen samoja ryhmiä kuin EU:n yhdenvertaisuusdirektiivi ja siihen perustuva Suomen yhdenvertaisuuslaki.
Noita normeja katsoessani olen sitä mieltä, että kysymys ei ensisijaisesti ole lainsäädännön muutostarpeesta. Vähäisinä muutoksina olisi paikallaan toteuttaa kunnianloukkauksen laajennus ei vain yksilöön, vaan myös ryhmään kohdistuvaksi. Yhdistettynä etujärjestöjen kanneoikeuteen ja/tai ryhmäkanteen laajennukseen, se voisi olla riittävä työkalu jo olemassa olevan suojan tehostamiseksi ilman merkittäviä haittoja.
Suomalaiset ovat olleet pitkään hyvin homogeeninen ja tasapäinen kansa. Tämä on johtanut kiusalliseen tilanteeseen, ettei meille ole kehittynyt minkäänlaista moninaisuuden arvostuksen ja sensitiivisyyden kulttuuria. Olemme lähes täydellisen kykenemättömiä suhtautumaan uskontoon tai rodullisiin piirteisiin kunnioittavasti ja huomaavaisesti. Kuten emme tunnista arjessa läpinäkyväksi tulleita sukupuolittamisen tai heteroseksismin muotoja, emme myöskään osaa tunnistaa luterilaisia tai valkoisia puhetapojamme.
Lainsäädännössämme on jäänteitä surullisesta kristillisestä historiastamme. Rikoslain jumalanpilkka on muuntunut kielloksi halventaa toisen pyhänä pitämää. Lain tehtävä ei kuitenkaan ole suojella tunteita tai ylläpitää hyviä tapoja. Raamattujen heittely, niiden vaihtaminen pornolehtiin tai Koraanin polttaminen ovat asioita, jotka eivät vähimmässäkään määrin kuulu lainsäädännön piiriin. Jokaisen sananvapauden kuolemaa surevan olisi syytä kaivaa tämä hirsi ensin silmästään ennen pienempiä lillukan varsia.
Pohjoismainen oikeuskäytäntö sisältää myös ruotsalaisen pastori Åke Greenin omituisen tapauksen, jossa oikeus katsoi uskonnollisten tekstien olevan vihapuhelainsäädännön ulottumattomissa. Vihapuheesta puhuttaessa puhutaan usein kiihkoislamilaisista liikkeistä ja niiden vastustajista, mutta unohdetaan, että meidän omat kristityt fundamentalistimme suoltavat täysin verrannollista vihapuhetta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä. Kiihkoilu ei ole yhtään vähemmän vaarallista olipa sen taustalla mikä aate tahansa.
Vihapuhekeskustelussa on puhuttu paljon myös verkosta ja sensuurista. Minä näen tämän keskustelun jatkeena huonosti käsitellyille aiemmille keskusteluille sananvapaudesta verkossa. Keskustelussa verkosta on paljon astian makua eikä kukaan ollenkaan tarpeeksi usein korvaa viittaustaan verkkoon puheessaan viittauksella sanomalehteen nähdäkseen onko sanomassa mitään järkeä. Samoja rajoja on koeteltu aina uusien joukkoviestintäteknologioiden syntymisen myötä. Lisämaustetta tuo vain verkkojulkaisemisen ”demokraattisuus”. Kun pidämme mielessä sen, että se, että julkaisija ei ole kustantamo vaan yksityishenkilö, ei vähennä tai muuta julkaisijan vastuuta mitenkään, huomaamme, että lisäsäätely ei ole tarpeen kun olemassa olevasta vain pidetään tiukasti kiinni. Julkaisijan vastuun toteutuminen on vain turhan heikkoa ja lehtien ja mainostajien itsesensuuri on osoittautunut täysin munattomaksi yhdenvertaisuus- ja syrjintäkysymyksissä.
Valitettavasti perinteiset julkaisijat ovat ajautuneet verkon puristuksessa kiihtyneeseen kvartaalisisällöntuotantoon, joka tappaa journalismin ja tekee julkaisemisesta yksinomaan lukijoiden ja voiton tavoittelua. Tämä on saanut julkaisijat unohtamaan, että keskustelullakin on laatustandardeja ja astia maistuu niiden verkkokeskusteluissa ad nauseam. Maakuntalehtien yleisönosastojen suurinpiirtein laadukkaiden kirjoitusten rinnalla on toki jo puhelintekniikan kehittymisestä saakka ”koreillut” palstoja joille kuka tahansa kirjoitustaidotonkin on voinut aivopierunsa sanella, mutta valtakunnan ykköset eivät aiemmin ole tällaiseen dyykkaamiseen sortuneet. Nyt Hesarin verkkokeskustelu on aivan yhtä laadutonta roskaa kuin täysin valvomattomat verkkokeskustelualustat.
Tarvittaisiin voimakas ryhtiliike jolla laadukkaat julkaisijat erottautuisivat kuonasta pakottamalla verkkokeskustelun samaan tasoon kuin painettu keskustelu on. Tällainen julman fasistinen kuri verkkokeskustelussa kuitenkin edellyttäisi sen toimittajien ja valvojien palkkaamista koulutetusta työvoimareservistä ja siis maksaisi. Toisaalta se myös loisi vihdoin keskustelualueen, jolla edes keskivertoälykäs keskustelija kykenee osallistumaan todelliseen keskusteluun ilman välitöntä uhkaa mielenterveydelleen.
Vihapuhekeskustelussa on haluttu puolustaa maan hiljaista suolaa joka rehevällä ja koulimattomalla kielenkäytöllään sanoo asiat niin kuin ne ovat. Siinäpä vasta romanttinen kuvitelma! Se sopii kuitenkin ajan henkeen jossa politiikkaakin ohjaavat iskulausein välitetyt ”sydämentotuudet”, jotka eivät kestä minkäänlaista järkiperäistä analyysiä, ja soittolista- ja formaattisonnan lomassa juontaja julistaa tyhmyyttään ja antaa yleisölle luvan olla ponnistelematta liikaa älyllisesti. Jos kaiho 50-luvun tasapäiseen yhtenäiskultturiin voisi vastata yhteenkään nykypäivän ongelmista maailma olisi pelastettu.
Vihapuhetta on haluttu pakottaa kuuntelemaan myös siksi etteivät Norjan terrori-iskun kaltaiset tapahtumat toistuisi – jotta propagandan sisäistäneilläkin olisi purkautumistie. Sitä varten meillä on mielenterveyden ammattilaiset. Heitä ei ole ollenkaan tarpeeksi enkä missään tapauksessa halua medikalisoida toisinajattelua, mutta ei ole hyväksyttävää pyrkiä luomaan vihapuheelle tilaa sananvapauden suojissa terrorismilla uhaten. Sen paremmin vihapuheen rajoitukset kuin aselain tiukentamiset eivät ole merkittäviä tekijöitä yhteiskunnallisten ääriliikkeiden, syrjäytyneiden ja itsensä sorretuiksi kokevien ongelmien ratkaisemisessa.
Vihapuhe ja propaganda ovat keinovalikoimaltaan hyvin samanlaisia ja niillä on paljon yhtymäkohtia. Ne ovat hyvin vaarallisia aseita koska ne ovat tehokkaita, saastuttavia ja hankalia purkaa. Vihapuheen yksi keskeinen piirre on se, että se ei koskaan perustu tieteelliseen konsensukseen vaan useimmiten uskomukseen. Vihapuheen argumenteissa vilahtelee osatotuuksia ja dogmeja. Siksi vihapuhetta on halpaa ja kevyttä tuottaa. Eikä sen tuottajan näkemyksiä ole mahdollista muuttaa järkiperäisen argumentaation keinoin – useimmiten ei ole edes mahdollista päästä aitoon vuoropuheluun hänen kanssaan.
Tehokkain keino torjua vihapuhetta olisi purkaa (deconstruct) se julkisesti siinä paikassa kun se esitetään. Vihapuheen julkisella purkamisella voidaan näyttää yleisölle sen tyhjyys ja kestämättömyys. Se on kuitenkin hyvin kuormittavaa koska vihapuheen tuottaja ei noudata eettisyyden tai järkiperäisyyden sääntöjä. Purkaja sen sijaan joutuu tekemään huolellista perusteellista työtä hänen esittämiensä väitteiden selvittämiseksi. Hyvin nopeasti ollaan salaliitoteorioiden purkamisen kaltaisissa ongelmissa. Tällainen purkutyö on henkisesti raskasta eikä moni ole siihen valmis.
Koska vihapuheen purkamiseen liittyy toisinaan myös vihaideologiasta nouseva uhka fyysiselle turvallisuudelle on helpompi vaieta. Vaikka vaikenemista voisi tässä pitää tuottamuksellisena osallisuutena vihapuheen ja -ideologian levittämiseen, on valinta helppo ymmärtää. Kehottaisin kuitenkin muistamaan Martin Niemöllerin ajatelman ja runon ”I’m only one person, what can I do”. On liioiteltua puhua vihan ilmapiiristä Suomessa, mutta on myös kiistämätöntä, että jo nyt on nähtävissä miten vihapuhe muokkaa käsitystämme asioista. Jo yksin ”rasistikortti” -käsite ja ”maahamuuttokriittisen” yleistyminen kieleen osoittavat sen jälleen kerran. Kieli paitsi kuvaa myös luo todellisuutta!
Mitä me tarvitsemme on lähestymistä täysin päinvastaisesta suunnasta ja kauempaa. Meidän on kohdistettavat kymmeniä miljoonia euroja yhdenvertaisuustyön vahvistamiseen kaikilla tasoilla. Jokaikisen julkista rahoitusta saavan organisaation on laadittava sen käytännön toimintaan sitoutuva yhdenvertaisuussuunnitelma. Opetuksessa päiväkodeista yliopistotutkintoihin on käsiteltävä yhdenvertaisuusteemoja valtavirtaistaen. Pulmallisimmat linnakkeet Puolustusvoimissa, poliisissa ja pelastuslaitoksissa on otettava aivan erityisen vähemmistöjen rekrytointistrategian kohteiksi. Kotouttamiseen on sisällytettävä opetusta yhdenvertaisuuden merkityksestä Pohjoismaisen turvallisuuden taustalla.
Ajatteluani vihapuheesta ovat tänä kesänä jäsentäneet mm. seuraavat blogit ja keskustelut:
Katleena Kortesuon Ei oo totta -blogissa pyrittiin nimenomaan määrittelemään vihapuhetta. Katleenan avaus oli selvästi maalaileva ja laadullinen, mikä johti kommenteissa laveaan, kuvailevaan keskusteluun sen olemuksesta.
Osmo Soininvaara tavoitti oman bloginsa yhtenä kohtana jotain olennaista vihapuheen kuormittavasta luonteesta