Kuopion seurakunnat järjestivät 21.11.2010 keskustelutilaisuuden homoseksuaalisuudesta teologisessa keskustelussa. Keskusseurakuntatalolle oli sunnuntai-iltana kerääntynyt muutama kymmenen kiinnostunutta, pääasiassa jo vuosia sitten eläkeiän ohittaneita, mutta muutama nuorikin oli paikalle eksynyt. Tilaisuuden olivat ideoineet Ilpo Rannankari, Olli Viitaniemi ja Kari Kuula jo ennen kirkolliskokouksen ratkaisua. Rannankari toimi illan puheenjohtajana, Viitaniemi ja Kuula alustivat. Rannankari referoi aluksi Jaana Marjasen esityksen kirkolliskokouksen päätöksen taustoista. Kari Kuula kävi läpi Raamatusta puolesta ja vastaan johdetut perustelut ratkaisuille. Olli Viitaniemen esitys käsitteli kristillistä etiikkaa kokonaisuutena. Tilaisuudesta kertyi muistikirjaani 7,5 sivua muistiinpanoja ja syntyneitä ajatuksia joita jaan ja jalostan tässä kirjoituksessa.
Perustevaliokunnan esityksen taustalla on yksimielisyys kristillisestä avioliittokäsityksestä ja luovuttamattomasta ihmisarvosta. Esityksen perusteluissa käytetään mm. luonnonoikeutta perusteena kristilliselle avioliittokäsitykselle. Tässä yhteydessä luonnonoikeuden merkitys eroaa kuitenkin hiukan siitä, mitä esimerkiksi Wikipedia sille antaa. Kristillisempi sävy tarkoittaa että se perustuu omien arvojen projisoimiseen sinne missä moraalia ei ole ja sitten moraalin johtamisen ”luonnosta” yleisiksi normiksi. Naurettavimmillaan tämä kääntyy mekaaniseksi ruuvi-ja-mutteri -malliksi seksuaalianatomiasta. Lienee tarpeetonta sanoa, että luonnonoikeus on perusteena älytön koska se perustuu mystiseen käsitykseen ihmisen sisäsyntyisestä oikeustajusta. Kristillisellä luonnollisella oikeudella (omatunnolla) voidaan perustella mikä tahansa demokraattisesti tehty päätös olipa se moraalisesti miten arveluttava tahansa. Varsinaisen moraalifilosofian kannalta se on hyödytön.
Luovuttamattomasta ihmisarvosta puhuessaan kirkon edustajalle ei ollut tullut mieleen käyttää esityksessään riippumattomuus tekijänä uskontoa. Listassa tekijöitä jotka eivät vaikuta ihmisarvoon olivat mm. rotu ja seksuaalinen suuntautuminen, joten asiayhteydessä kaikkein ilmeisimmän perustelun puute oli aika silmiinpistävää. Maailmankatsomusten tasavertaisuus onkin kirkoille äärimmäisen vaikea kysymys. Kaikki ovat hirvittävän hyviä näkemään oman ajattelutapansa maailman napana ja sivuuttamaan muut. Ekumeniasta kristillisissä piireissä puhuttaessa puhutaan vain kristillisten kirkkojen keskinäisestä hymistelystä unohtaen kaikki muut uskontokunnat ja maailmankatsomukset. Toinen luovuttamatonta ihmisarvoa uhkaava tekijä on ns. pastoraalinen työ, jota käytetään paternalismin välineenä.
Rannankarin esitys valaisi kirkollishallinnollista puolta kirkolliskokouksen päätöksestä. Rukoushetkien järjestämisestä seurakunnan tiloissa tarvitaan jokaisen seurakunnan seurakuntaneuvoston päätös. Tämä avaa konservatiivisenemmistöisille seurakunnille vielä mahdollisuuden torjua uudistus. Toiseksi siunaamisen ottaminen käsikirjatoimitukseksi olisi vienyt papeilta omantunnonvapauden kieltäytyä siunaamisesta. Minä olen taustaltani terveydenhuollon ammattilainen eikä minulla ammattiani harjoittaessani ole vapautta kieltäytyä toimittamasta lääkettä omaantuntooni vedoten. Lääkäreillä on sama ongelma toimenpiteiden suhteen. Kaikilla ammattikunnilla on eettiset ongelmansa työnantajan ja henkilökohtaisten arvojen välillä, mutta missään muussa ammattikunnassa ongelmaa ei ratkaista työntämällä pää perseeseen – ups, sori – pensaaseen!
Kari Kuula aloitti oman alustuksensa tärkeimmällä kysymyksellä: ”Miten tulkitsette kirkolliskokouksen päätöstä: hyväksyykö kirkko homoseksuaalisuuden?” Kuulan oma vastaus oli ”pitkin hampain” ja hän varsin terävästi muotoili, että kirkolliskokouksen ratkaisusta ei löydy eksplisiittistä ilmaisua hyvästä homoseksuaalisuudessa. Tämä on minusta tärkeä havainto eikä varmasti jää huomaamatta yhdeltäkään asiasta kiinnostuneelta homoseksuaalilta tai heidän tukijoiltaan. Mielestäni yksin tämä riittää mitätöimään kaikki puheet tosiasiallisesta uudistuksesta tai edistysaskeleesta kirkolliskokouksen ratkaisussa.
Kuula oli koonnut esitykseensä ne seitsemän tavanomaista Raamatun kohtaa, joista homoseksuaalisuuden torjunta johdetaan. Liberaalien Raamatun tulkitsijoiden tapaan hän esitti Sodoman ja Gomorran tarinan kertomuksena muukalaisvihamielisyydestä. Tämä sai minussa syntymään ajatuksen, että olisi oikeutetumpaa lyödä sillä perssuomalaisia kuin homoja. Roomalaiskirjeiden kohtaa katsoessani jäin pohtimaan sen ilmaisua vaihtamisesta. Minusta olisi perustellumpaa tarttua siihen kuin vaikkapa ns. kohdentumisen ongelmaan. Vaihtaminenhan sulkee biseksuaalit pois kiellon piiristä. Tai jos seksuaalisuus nähdään ihmisen universaalina ominaisuutena ja potentiaali sekä homo- että heteroseksuaalisiin tekoihin jokaisessa olemassa olevana, tuo kielto menettää koko merkityksensä. Edelleen sen voisi nähdä myös eheytyksen kieltona jos ajattelee homoseksuaalisuuden essentiaalisena ominaisuutena kuten kristillisissä omantunnon kysymyksissä niin monesti halutaan nähdä.
Tavanomaisesta poiketen Kuula oli vetänyt yhteen myös perusteluita, miksi homoseksuaaliset teot kielletään. Perustelut olivat ehkä surkuhupaisin koskaan näkemäni kokoelma järjen käyttöä kestämättömiä ajatuksia. Listalta löytyivät aiemmin mainittu luonnollinen laki, ottavan (naisen!) aseman omaksumisen häpeällisyys miehelle, ajatus heteroseksuaalisuuden ensisijaisuudesta (heteroseksismi), yleinen hyväksyntä ja luomisjärjestys. Jokaisella argumentilla on järkiperäisessä argumentaatiossa samat selviytymisen mahdollisuudet kuin voinokareella auringossa. Ainoa johon voin suhtautua minkäänlaisella kunnioituksella on luomisjärjestys ja sekin vain siksi, että pystyn järjentasolla ymmärtämään uskonnollisen järjestelmän sisäisen logiikan ja jumalallisen ilmoituksen merkityksen siinä.
Kuula viittasi esityksessään siihen, että Palestiinan alueen alkuperäiskansat harjoittivat homoseksuaalisia tekoja. Tästä voitaisiin johtaa ensimmäinen järkiperäinen perustelu kiellolle: se oli aikanaan keino erottautua enemmistöstä ja muodostaa yhteisön sisäistä identiteettiä. Tällöin on kuitenkin kysymys vain strategiasta jolla pieni uskontokunta saattoi selviytyä, ei varsinaisesta moraalifilosofisesta perustelusta.
Kuulan esitys ei puuttunut millään tavalla Raamatun sukupuolinormatiivisuuteen, joka on kuitenkin ongelman keskiössä. Luomiskertomus on selvästi dikotominen vaikkakin mielenkiintoisella tavalla ristiriitainen. Kaikkihan muistavat, että kristittyjen jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi, mutta harva muistaa tässä yhteydessä sitä toista osaa: omaksi kuvakseen. Looginen päättely tuottaa mielenkiintoisen havainnon, jonka joku transhenkilö minulle vuosia sitten jo osoitti: jos jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen ja mieheksi ja naiseksi, eikö jumala silloin ole itse molempia? Sukupuolinormatiivisuus on kuitenkin vasta ensimmäinen askel ja muut Raamatun kiellot lisäävät siihen heteroseksuaalisen matriisin: mies on maskuliininen ja haluaa naista, nainen on feminiininen ja haluaa miestä. Raamatullinen käsitys mieheydestä ja naiseudesta ei tee eroa biologisen ja sosiaalisen välillä mutta rakentaa vahvoja sukupuolirooleja. Luomiskertomus ei kuitenkaan selitä millään tavalla mitä mieheys ja naiseus on ja liberaalit Raamatun tulkitsijat pyrkivätkin purkamaan normatiivisuuden luomiskertomuksesta.
Kuulan totesi esityksessään, että Raamattu ei missään kohtaa esitä homoseksuaalisuutta positiivisesti. Yhdistettynä kieltoihin tämä tarkoittaa yksiselitteisen kielteistä kantaa homoseksuaalisuuteen. Olin itse tullut aivan samaan johtopäätökseen piispainkokouksen jumalattoman pitkään Parisuhdelain seuraukset kirkossa -muistioon tutustuessani. Liberaalina teologian Kuula kuitenkin halusi nostaa esille myös vähemmistötulkintalinjan näkemykset. Tämä ”tulkintalinja” muistuttaa minusta erehdyttävästi kuolemaa tekevän neuvotteluvaihetta jossa yritetään löytää pakoreitti vääjäämättömästä keinolla millä hyvänsä.
Liberaalien tulkitsijoiden suosikki on ns. kohdistumisongelma. Sen mukaan se mitä Raamatun aikana ymmärrettiin homoseksuaalisina tekoina ei ole sama ilmiö josta on kysymys nykyaikaisessa homoseksuaalisessa parisuhteessa. Bull shit! Miehet ja naiset ovat osanneet pitää kivaa keskenään ennen Raamatun aikoja ja ovat pitäneet sen kielloista huolimatta sen jälkeenkin eikä itse akti varsinaisesti ole muuttunut miksikään. Tässä kohtaa mekaaninen malli todella asettaa tiettyjä rajoituksia joita mielikuvituksella ei voida poistaa mutta toki monipuolistaa molempien osapuolten riemuksi. Minusta tämä perustelu osoittaa yksisilmäistä putkinäköä kristillisen historian kirjoituksen kautta aikansa kulttuuriin. Näin tulkitsevat tuijottavat vain Raamatun ja sen oheistekstien esille nostamia käyttäytymismalleja kiinnittämättä mitään huomiota laajempaan historialliseen näkemykseen ajasta alueella tai laajemmin maailmassa.
Jos homoseksi poistetaan homoseksuaalisuudesta, mitä jää jäljelle? Homoseksuaalisuutta ei voi latistaa pelkäksi homoseksiksi, mutta voiko sitä myöskään olla ilman? Varmaankin, jossakin merkityksessä, mutta olen hieman varautunut sen suhteen. Rakkauden kautta tapahtuvat määritelmät ovat mielestäni hyvin ongelmallisia koska ne johtavat väistämättä hiusten halkomiseen siitä millaisesta rakkaudesta on kysymys. Liberaalien Raamatun tulkitsijoiden kohdistumisongelma näyttäisi kuitenkin juuri pyrkivän poistamaan homoseksin homoseksuaalisuudesta. Se ei eroa millään merkittävällä tavalla kristillisten kirkkojen kaksinaismoralistisesta linjasta jonka mukaan homoseksuaaleja tulee rakastaa vaikka homoseksuaaliset teot tuomitaan (rakasta syntistä, vihaa syntiä). Minusta kysymys on vain torjunnan naamioimisesta näennäiseen suvaitsevaisuuteen.
Liberaalien kestävin ajatus on Raamatun käskyjen ja kieltojen jakaminen kulttuurirelativistiseen ja jumalalliseen ilmoitukseen. Tässä liberaalit edustavat linjaa joka haluaa pitää ilmoituksen piiriin kuuluvan muuttumattoman opin hyvin suppeana. Valitettavasti tätä uudelleen jakoa tehdään nyt meneillään olevan kaltaisten keskustelujen kautta, jolloin minkäänlaista kokonaislinjaa ei muodostu. Tällaisella toimitustyöllä kirkon opista saadaan samanlainen tilkkutäkki kuin suomalainen asumisen tukijärjestelmä tai perhekäsitys on. Osaoptimoinnin kirosanallakin sitä voisi kuvata. Raamatun sisällön uudelleen kategorisointi on kuitenkin ainoa kestävä reitti löytää uskovia homoseksuaaleja syrjimätön linja. Tähän teemaan liittyy kirjoitukseni Viikkosavossa 10.11.
Liberaaliin tulkintalinjaan kuuluu myös homoseksuaalisuuden syntisyyden kieltäminen. Kuulan mukaan syntiin on liitetty kristillisessä perinteessä aina vahingon tuottaminen jolle kulle. Homoseksuaalisuuden kohdalla tällaista vahinkoa ei kuitenkaan synny, joten liberaalin linjan mukaan homoseksuaalisuus ei siksi ole synti. Vaikuttaa loogiselta päättelyltä, mutten ole aivan vakuuttunut, sillä kristityt ovat joskus käyttäneet sellaisiakin mystisiä vahingon muotoja kuin ”vahinko ihmisen suhteelle jumalaansa”. (Onnea vaan sen toteen näyttämisessä!) Tämä Kuulan ja muutaman paikalla olleen teologin puheenvuorot johtivat mielenkiintoiseen keskustelun alkuun siitä, miten homoseksuaalisuus vertautuu muihin synteihin kuten tappamiseen, aviorikokseen tai -eroon tai vaikkapa ravintoon liittyvien kieltojen noudattamatta jättämiseen. Valitettavasti keskustelu jäi aivan alkutekijöihinsä.
Oma inhokkini liberaalien kristittyjen homoseksuaalisuutta puolustavassa argumentaatiossa on pehmeäpäinen ”love conquers all” -ajatus. Pystyn samastumaan ajatukseen, että kultainen sääntö on kristilliseen retoriikkaan verhottu ilmaisu yhdenvertaisuuden periaatteesta, mutta siihen ymmärrykseni loppuu. ”Kyllä meidän pitää siunata mies- ja naisparit kun he ihan oikeasti toisiaan rakastavat ja haluavat toisiinsa sitoutua vieläpä imartellen meitä tahtomalla pyhän avioliittomme kaltaiseen suhteeseen”, on vain tunnepitoista hömppää. Lähimmäisenrakkauden asettaminen kirjoitettujen käskyjen ja kieltojen edelle on varsin johdonmukainen jatke Jeesuksen ja Lutherin esimerkeille ja opeille. Valitettavasti logiikka, järki ja johdonmukaisuus eivät ole koskaan olleet teologisen argumentaation vahvimpia puolia. Tässä fundamentalistikonservatiivien ja liberaalien linjat eroavat selvästi: konservatiivit ovat juutalaisten tyyliin jyrkästi kirjoitetun lain kannalla kun taas liberaalit seuraavat Jeesuksen esimerkin linjaa ja ovat valmiit arvioimaan uudelleen ja hylkäämään joitakin epäinhimillisiä käskyjä ja kieltoja. Varsin kuvaavaa on se, että muutos linjassa tapahtuu usein kun ongelmasta tulee henkilökohtainen. Arvokysymyksiä tai argumentaatiota ei voida ratkaista tunnepitoisin perusteluin, koska tunteet ovat subjektiivisia ja hetkellisiä.
Kuulan alustuksessa ja keskustelun puheenvuoroissa sivuttiin ekumeenisia suhteita muihin kirkkokuntiin useasti. On mielenkiintoista seurata mihinpäin silloin katsotaan: valitaanko katoliset, helluntailaiset vai anglikaanit vertailukohdaksi? Sinänsä tällaisille ulkoparlamentaarisilla tekijöillä ei pitäisi olla arvokeskustelussa mitään sijaa, mutta näyttää siltä, että jonkinlaista suomettumista luterilaisessa kirkossakin on tapahtunut. Tilaisuudessa oli paikalla muutamia ekumeenisesta rauhasta huolestuneita osallistujia. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun huomasin näissä ulkoparlamentaarisissa puheenvuoroissa epätoivon pohjavirran. Niiden taustalla on selvästi pelkoa siitä, että anglikaanien ja luterilaisten keskustelu ja linjan muutos johtavat ristiriitoihin omassa kirkossa. Ortodoksinen kirkko onkin Suomessa niin lähellä, että sen on pakko kuunnella tarkkaan mitä luterilainen kirkko tekee – jo siksi että valtiovalta pyyhkii siihen jalkansa jos se yrittää yksin asettua poikkiteloin.
Olli Viitaniemen alustus oli varmaan vanhusyleisölle liian korkealentoinen eikä se minuakaan tavoittanut kaikilta osin. Viitaniemi lähti pohtimaan kristillistä etikkaa teeman aiheuttaman kivun ja seurauksien kohtuullisuuden tutkimisen kautta. Hänen ajatuksensa oli, että kristillinen etiikka voisi olla enemmänkin kuin vain suvaitsemista. Hän muistutti että kirkolla on profeetallinen tehtävä oikeudenmukaisuuden edistämisessä. Juuri nyt olen sitä mieltä, että luterilainen kirkkomme ei edes suvaitse ja on epäoikeudenmukaisuuden edistäjä ja ylläpitäjä, joten Ollilla on työsarkansa selvänä edessään!
Viitaniemi rakensi mallin jossa Raamattu, luonnollinen moraalilaki ja kristillinen perinne lomittuvat ja vuorovaikuttavat toisiinsa etiikan muodostajina. Hän esitti luonnollisen moraalilain luterilaisena painotuksena ja että ihminen voi järkeään käyttäen tehdä luotettavasti oikeita ratkaisuja eettisissä kysymyksissä. Tämä johtaa väistämättä aiemmin esittämääni merkityksettömyyteen: mikä tahansa ratkaisu voidaan perustella näin. Toisaalta Viitaniemi esitti reformoitujen kirkkojen linjana painottaa Raamattua ja näki sen paternalistisena ja normatiivisena jopa siihen saakka että se uhkaa hyvän elämän tavoittelua. Nämä Viitaniemen pohdinnat onnistuivat herättämään minussa huvittavan mielikuvan homoseksuaalisuuden ja uskon ristiriidasta kärsivistä Kristuksen hammassärkynä. Yksi Viitaniemen täkyistä oli ajatus homoseksuaalisuudesta luomisessa annettuna lahjana. Kun täky on noin herkullinen, on koukkukin iso: jos tulkitaan homoseksuaalisuus luomisessa syntyneenä, mieheyteen ja naiseuteen kuuluvana piirteenä, osana jumalan kuvaa, sen tulkitseminen synniksi ja kieltäminen on melkoinen epäluottamuslause jumalalle.
Viitaniemi pohti avioliiton muista kirkoista eroavaa asemaa luterilaisessa kirkossa ja sai minut jälleen näkemään Lutherin eksyneenä byrokraattina. Olen aina pitänyt oppia maallisesta ja taivaallisesta regimentistä keinotekoisena välineenä oikeuttaa yhteiskunnan kristillisestä näkökulmasta arveluttavia normeja ja käytäntöjä. Vastaavaa näimme tasa-arvoajattelun edetessä naispappeudessa ja näemme seuraavalla hallitus kaudelle kun mato luikertelee koukussa yleisen avioliittolain hyväksymisen jälkeen. Viitaniemen mukaan, ”Lutherin vihkikaavassa avioliiton solmiminen sijoittuu kirkon eteistilaan (maallinen regimentti) mutta siunaus alttarille (hengellinen regimentti).” Tämä auttaa ymmärtämään miksi kirkolliskokous päätti niin kuin päätti vaikka se ei sitä oikeutakaan.
Viitaniemi päätti esityksensä tuttuun epätoivoiseen vetoomukseen siitä, että kirkolliskokouksen haistatus homoseksuaaleille voitaisiin kuitenkin nähdä hyväntahtoisena eleenä ja merkkinä suunnasta parempaan. Fat chance, mutta saahan sitä toivoa! En todellakaan kadehdi sitä pääsemätöntä loukkua johon kirkolliskokous kirkon työntekijät pudotti – voipi olla pientä rekrytointiongelmaa luvassa.
Alustuksia seurannut keskustelu alkoi sekalaisena kokoelmana kysymyksiä ja puheenvuoroja jotka eivät tavoittaneet toistaan millään tavalla. Kun ne alkoivat lähestyä aitoa dialogista keskustelua Rannankari päätti tilaisuuden.
Sirkka Sinkkonen avasi keskustelun kysymyksellä miten lisääntynyt tieteellinen tieto ihmisestä on vaikuttanut kristilliseen käsitykseen ihmisestä. Viitaniemen ja Kuulan vastaukset olivat varsin yleisiä eivätkä ainakaan minua vakuuttaneet kirkon kyvystä mukautua muuttuviin olosuhteisiin.
Itkuinen eläköitynyt kirkontyöntekijä piti hämmentävän sisäisesti ristiriitaisen puheenvuoron jossa ensin suri objektiivisella tasolla käydyn keskustelun henkilökohtaisella tasolla aiheuttamia tragedioita ja sitten nolasi itsensä johtamalla kielteisen kannan oikeutuksen seksuaalianatomisesta ruuvi-ja-mutteri -mallista.
Erkki Kukkonen osoitti tietämättömyyttään tarttumalla Kuulan ajatukseen että homoseksuaalisuus ei vahingoita ketään ja tuomalla sateenkaariperheiden lapset keskusteluun antaen ymmärtää heidän olevan vahingon kohteina.
Laura Siponmaa vertasi nykytilannetta osuvasti apartheidiin ja kirkasti sukupuolen merkitystä yhdenvertaisuuden edellytyksenä luterilaisessa kirkossa.
Käytin itse puheenvuoron siitä miten osa syy tietämättömyyteen on kristinuskon torjunnassa ja vainossa: se on estänyt luotettavan homoseksuaalista todellisuutta historiallisina aikoina kuvaavan aineiston syntymisen ja siten vääristänyt käsitystämme historiasta.
Vastauksessaan Kuula ilmaisi oman varautuneen suhtautumisensa kohdistumisongelmaan ja totesi sen itse asiassa koskevan yhtä lailla heteroseksuaalista avioliittoa. Hän myös tarttui toisen kirkkokunnan edustajan puheenvuoroon ekumeenisesta rauhasta osoittamalla miten monissa paljon tärkeämmissä kysymyksissä luterilainen kirkko on selvästi eri linjoilla muiden kanssa.
Hiukan myöhässä tilaisuuteen saapunut komea nuori mies käytti pari erinomaista puheenvuoroa, joissa hän puuttui mm. kielteisen kannan aiheuttamaan ristiriidan lisääntymiseen ja henkilökohtaiseen ongelmaan: miten minä voin löytää itseni kun se paikka jossa se itse on on keskellä häpeää ja syntiä? Hän ja hänen puheenvuorojaan kommentoineet teologit palasivat juuri nykylinjan kohtuuttomiin seurauksiin: ”olenko minä valmis tekemään rauhan jumalani kanssa jos ole aiheuttanut tai edistänyt toisen itsemurhaa?”
Keskustelussa kuultiin yllättävän vähän ultrakonservatiivista paatosta ja sanan julistusta, mutta kuultiin kyllä ne tavanomaiset helluntailaiset ajatukset sairausleimasta ja eheyttämisestä. Keskustelun päättyessä mielialakseni jäi, että kirkolla voi olla edessään valoisampi tulevaisuus kunhan nämä konservatiiviset vanhukset saadaan haudattua.