Hanna Happosen kirjoituksessa Stimuluksessa 10/2003 sekoittuvat kritiikki Suomen ylioppilaskuntien liiton (SYL) hallituksen toimintaa kohtaan ja kielteinen kanta parisuhteensa virallistaneiden mies- ja naisparien oikeuteen adoptoidan lapsia lähipiiristään. Minä en ole oikea henkilö vastamaan SYL:n hallituksen puolesta, mutta näen kirjoituksessa sumeaa logiikkaa, johon en voi olla tarttumatta.
Suomen ylioppilaskuntien liitto ry, kuten ylioppilaskunnat, on demokraattinen yhteisö – sanan parhaassa merkityksessä. SYL on yhdistys, jossa valta on yhdistyslain nojalla sen jäsenillä. Liiton jäseniä ovat ylioppilaskunnat, jotka käyttävät valtaansa kerran vuodessa liittokokouksessa, joka valitsee seuraavan vuoden hallituksen ja vahvistaa toimintasuunnitelman ja talousarvion. Valta liittokokouksessa jakaantuu yhdistyksen sääntöjen mukaan jäsenten kesken suoraan niiden jäsenmäärien suhteessa. SYL:n hallitus toimii siis edellisen vuoden liittokokoukselta saamallaan ”valtakirjalla” ja sen antamien ohjeiden mukaan. Päätös Happosta sapettavasta kannanotosta on epäilemättä tehty SYL:n hallituksen enemmistöllä. Ja kun demokratiasta puhutaan, ei kaikkien tarvitse hyväksyä päätöksiä, enemmistö riittää.
Ylioppilaskuntien sisäistä demokratiaa en näin edustajiston vaaleja välittömästi seuraavana aikana katso tarpeelliseksi sen tarkemmin eritellä; yleisesti hyväksyttänee näkemys, että ylioppilaskunnissa valtaa käytetään demokraattisten periaatteiden mukaisesti. Edustajistovaalien äänestysprosentit nousevat näissäkin vaaleissa ohi esimerkiksi kirkollisvaalien äänestysprosenttien. Kuitenkin Evankelis-luterilainen kirkko käyttää Suomessa varsin vapautuneesti painavaa ääntä, jonka takana on nimellisesti 80 % kansasta. Voidaankin mielestäni varsin oikeutetusti kysyä kuka puhuu suulla suuremmalla ja missä se demokratiavaje oikeastaan on?
Menneissä edustajiston vaaleissa SYL:n hallitus nosti vaalikoneen kysymyksen kautta yhdeksi keskeiseksi teemaksi juuri ylioppilaskuntien kansalaisjärjestöroolin; voivatko ylioppilaskunnat ottaa kantaa toimintansa ”kovan ytimen” (sosiaali- ja koulutuspolitiikka sekä kansainvälistyminen) ulkopuolelle jääviin asioihin? Tämäkin kysymys jakaa ehdokkaiden ja jäsenten mielipiteitä jyrkästi. Ja siihenkin kannan määrittelevät demokraattisin vaalein valitut edustajistojen jäsenet toimintasuunnitelmaa käsitellessään ja hallituksen muodostajan hallitusesityksen hyväksyessään. Minun mielestäni yhteiskunnallisten edistysaskelien tukeminen, edelläkävijän ja ”omantunnon” rooli on aina ollut osa ylioppilaskuntien tehtävää ja sellaisena sen tulee säilyä myös tulevaisuudessa.
Happonen kysyy onko SYL ”marginaaliryhmien poliittinen etujärjestö”? Vastaukseni kysymykseen on kyllä. SYL edustaa 130 000 yliopisto-opiskelijaa, jotka muodostavat vain 2,6 prosentin ”marginaaliryhmän” suomalaisista. Tähän verrattuna sekä Happosen edustama että hänen tarkoittamansa ”marginaaliryhmä” ovat suurempia. Asioiden marginalisoinnilla ei siis viedä keskustelua eteenpäin.
Mitä itse kysymykseen parisuhteensa virallistaneiden mies- ja naisparien oikeudesta adoptoida lapsia lähipiiristään tulee, minä näkisin sen hyväksymisen, enemmän kuin Happosen esittämän näkemyksen, kyseenalaistavana.