Bobby (Billy Eichner) ja Aaron (Luke Macfarlane) tapaavat yökerhossa ja höpöttelevät niitä näitä. Aaron on kuuma ja hänellä on jo tilaus kolmen kimppaan tanssijan ja tämän miehen kanssa myöhemmin yöllä. Bobby ehtii kuitenkin kiukutella Aaronille epävarmuuden aallon iskiessä. Yllättäen tämä kuitenkin kiehtoo Aaronia ja hän tekstaa Bobbylle myöhemmin.
Bobbyssä on paljon samastuttavaa. Hän on uuden sukupolven daffyd (”the only gay in the village”) 20 vuotta myöhemmin ja saanut inklusiivisen kasvatuksen edistyksellisiltä vanhemmiltaan. Hän on neuroottinen ja epävarma itsestään; ”ei kaikille” kuten fraasi kuuluu.
Mutta miksipä ei olisi epävarma kun ihastus (Aaron) on pyykkilautavatsainen, suloinen, helpostilähestyttävä ja suosittu. Kaikkea sitä mitä Bobby ei ole. Aaron käyttäytyy enemmän sukupolvensa tavoin kuin Bobby – siis epäsosiaalisesti. Siitä epävarmuudesta jota hän sanoo kokevansa ei kuitenkaan ole merkkiäkään.
Bobby on Billyn itselleen kirjoittama rooli ja sen huomaa. Bobby olisi pitänyt kirjoittaa vähintään 10 vuotta Aaronia vanhemmaksi jotta juoni toimisi sillä on vaikea uskoa että heterovanhempien inklusiivinen kasvatus pystyisi siirtämään lapseen niin vahvan toisen sukupolven trauman että se säilyisi aikuisuuteen tuollaisena.
Tai ehkä se on vain ”aikavyöhyke-ero” Yhdysvaltojen ja Pohjois-Euroopan edistyksellisempien maiden välillä. Olen törmännyt tähän ennenkin: GLEE tuntuu olleen vedenjakaja amerikkalaisessa sateenkaarihistoriassa mutta täältä katsoen se tuli vuosia muutoksen jo tapahduttua Pohjoismaissa ja Länsi-Euroopassa jälkeen.
Bros ei ole kovin hyvä. Se on halpa romanttinen komedia jossa ei ole mitään uutta. Toki sen katsoo hyvänmielenleffana kuten elokuvan kokoajan irvailemat Hallmark-joululeffat. Elokuvan löytää tätä kirjoittaessani esimerkiksi Primevideosta lisämaksulla vuokrattavaksi tai ostettavaksi. Lisää elokuvasta IMDB:stä. Kouluarvosana 7.