Eduskunta keskusteli jälleen eilen rekisteröityjen mies- ja naisparien oikeudesta adoptoida puolisonsa lapsia. Keskustelussa vanhoillis-fundamentalistinen kristillinen leiri heilutteli nuijaa (aikansa weapon of choice) mutta lakiesityksen puolustajilla oli terävämmät sanan säilät. Koska keskustelussa rinnastettiin edustamani ihmisryhmä eläimiinsekaantujiin ja pedofiileihin, katson oikeudekseni todeta, että keskustelussa pers-Pena lunasti eduskunnan tyhmimmän kansanedustajan tittelin ilmoille päästämällään paskasateella. Jos olisin ollut kansanedustajana eduskunnan istunnossa olisin myötähäpeälle herkkänä ihmisenä varmaankin tappanut itseni päästäkseni pois tilanteesta!
Keskutelu toisteli pitkälle samoja virheellisiä argumentteja luonnottomuudesta, juurettomuudesta ja suvun riistämisestä lapselta, joita kritisoin jo ensimmäisen käsittelyn analyysissäni. Perssuomalais-kristillinen leiri ei vieläkään kykenyt näkemään lakiesitystä loogisena väistämättömyytenä päätökselle joka on tehty jo. Juutalais-kristillisillä arvoilla on pelottavan sokaiseva vaikutus ja sen näkeminen 2000-luvun eduskuntakeskustelussa auttaa ymmärtämään historiallisia hirmutekoja uskonnon nimissä. Räsänen ja kumppanit näkevät jonkinlaisen ”SETA-salaliiton” joka on onnistunut hivuttamaan jalan ovenrakoon ja yrittää lypsää lisää oikeuksia moraalin kustannuksella. Ilkka Kantola kuvasi kuitenkin tilannetta briljantin terävästi tämän toisen käsittelyn terävimmällä ja analyyttisimmällä puheenvuorolla: varsinainen keskustelu ja päätös on jo eduskunnassa tehty ja loppu on lainsäädännön sukimista linjaan ratkaisun kanssa. Tästä tarkastelukulmasta eduskunta näyttää säädyttömän tehottomalta pikkuasioiden hoitamisessa kuntoon: todellinen muutoshan tehtiin perustuslakia säädettäessä 1999 kun seksuaalinen suuntautuminen kirjattiin yhdeksi yhdenvertaisuusperiaatteen suojaamaksi tekijäksi. Parisuhdelakikin oli tämän päätöksen väistämätön jatke. Haluan vielä huomauttaa, että kun yhdenvertaisuus kirjattiin perustuslakiin, sehän tehtiin perustuslainsäätämisjärjestyksessä, ei eduskunnan normaalilla menettelyllä eli sen takana oli eduskunnan suuri enemmistö.
Toinen käsittely herätti sellaisenkin ajatuksen, että vastustajaleirin virheelliset ja valheelliset argumentit voisi nähdä yhteiskunnan ajattelemattomampaan ja tyhmempään osaan kohdistuvana pelottelukampanjana. Minun on kuitenkin vaikea nähdä sitä sellaisena, kun näen sen selvästi dogmaattisten arvojen kuohitsemana järkenä. Näkökulmaa tukisi kuitenkin se, että keskustelussa yhtälailla heteroadoptioon ja hedelmöityshoitoihin liittyvät ilmiöt halutaan nähdä ongelmina erityisesti mies- ja naisparien adoptio-oikeudelle.
Vastustajille näyttää esimerkiksi olevan ylivoimaista laskea nettomuutosta kun vähennetään yksi vanhempi ja lisätään yksi vanhempi. Tästä oikeuksien siirrosta seuraavat laadulliset muutokset eivät sitten ole ollenkaan suoraviivaisia: rikastuuko lapsi rahassa, sukulaisten määrässä tai laadussa on tapauskohtaista, eikä sillä voi olla mitään sijaa perusoikeuksien määrittämisessä.
Tässä asiassa lapsen oikeudet toteutuvat parhaiten kun vanhemmat ovat yhteiskunnallisesti yhdenvertaisia muiden vanhempien kanssa. Ihmisten perusoikeudet ja lapsen oikeudet eivät ole ristiriidassa keskenään vaan tukevat toisiaan. Adoptiojärjestelmän turvamekanismit – niin juridiset kuin käytännölliset – ovat kyllin vahvat pystyäkseen turvaamaan sekä lapsen, että biologisten vanhempien oikeudet riippumatta järjestelmään otettavien vanhempikandidaattien sukupuolesta tai parisuhdemuodosta.
Parhaiten eduskuntakeskustelua kuvaakin se, että vastustajilta hukkui taas suhteellisuudentaju kokonaan: jokainen heidän esittämänsä uhkakuva on sovellettavissa täysin myös jatkuvasti tapahtuviin heteroparien adoptioihin, lainsäädännön mahdollistamiin yksinäisten ihmisten adoptioihin ja hedelmöityshoitojen kauta hankittuihin lapsiin täysin vanhempien määrästä ja sukupuolesta riippumatta.
Päivi Räsänen viittasi hylkäävän esityksensä perusteluissa isyyden perustavanlaatuiseen hataruuteen äitiyden vankkumattomuuteen verrattuna. Räsänen tuntui ajattelevan, että on tärkeää tukea biologisen isän oikeuksia tästä johtuen. Tosiasiassahan kuitenkin naisparit ovat voineet tahallisesti jättää isyysselvityksen tuloksettomaksi, jotta lapselle ei tule vahvistettua biologista isää tilanteessa, jossa sosiaalisen äidin oikeudet ovat puutteelliset. Perheen sisäisen adoption mahdollistaminen tukisi biologista isyyttä siinä, että isyys voitaisiin vahvistaa huoletta kun olisi olemassa juridinen mekanismi (adoptio) purkaa tuo isyys biologisen isän tahdon mukaan.
Yksi keskustelun kummallisimpia ajatuksia nousi esiin Räsäsen ja Esa Lahtelan puheenvuoroissa: molemmilla tuntui olevan sellainen käsitys, että olisi oikeutettua rakentaa adoptiojärjestelmään ”katumuskytkin” jonka kautta lapsensa adoptioon luovuttanut biologinen vanhempi tai adoptoitu lapsi voisivat myöhemmin purkaa adoption. Ajatus on perusoikeusorientoituneelle ja sosiaalisen vanhemmuuden merkityksen tunnustavalle täysin käsittämätön, mutta varmaan se on järkevä biologisesta determinismistä irrottautumaan kykenemättömälle. Adoptio on peruuttamaton tapahtuma, koska se edellyttää vastaanottajalta erittäin syvää sitoutumista lapseen niin tunteiden kuin aineellisten resurssien tasolla ja olisi täydellisen kohtuuton oikeusmurha riistää lapsi sosiaaliselta vanhemmalta joka on hänestä huolehtinut kuin omastaan (jollainen lapsi onkin!) kenties vauvasta täysi-ikäisyyteen. Lapsella ei myöskään koskaan ole mahdollisuutta valita biologisia vanhempian ja hyvin harvoin myöskään vaikuttaa sosiaalisten vanhempiensa valintaan, vaikka esimerkiksi moni pahoinpidelty tai alkoholistin lapsi sitä varmaan täydestä sydämestään toivoisikin.
Päivi Räsäsen puheenvuorot keskustelussa osoittivat kykenemättömyyttä käsitellä asioita objektiivisesti sekoittamatta tunteita päätöksen tekoon joka tarvitsee vain viileää järjen käyttöä – ymmärrettävä vajaavaisuus kansanedustajan tausta huomioiden. Räsänen tuntui myös kieltävän kaiken sosiaalisen merkityksen ja pitävän biologiaa kaiken määräävänä tekijänä. Jos tämä on hänen omasta kokemuksestaan nouseva ajattelutapa se selittää paljon hänen viettikäyttäytymistä muistuttavaa vastustustaan. Räsäsellä on myös jonkinlaisen grandioosiharha kun hän toteaa kahdensadan ihmisen ryhmässä vähemmistöön jäädessään: ”Avioliittoa ja perhettä koskeva säätely ei ole koskaan arvoneutraalia. Se on vahvasti sidoksissa niihin arvoihin, joiden pohjalta yhteiskuntaa halutaan rakentaa.” Niin kuka haluaa rakentaa? Puhutaanko nyt tavallisista suomalaisista tänäpäivänä?
Jyrki Kasvin puheenvuorot keskustelussa noudattelivat aiempia linjoja ja osoittivat jälleen terävää analyyttisyyttä, jota asian käsittelyssä kipeästi kaivattiinkin. Kasvi jäi tällä kertaa kuitenkin Kantolan analyysin varjoon. Keskustelun ainoan hymähdyksen kirvoitti Kasvin terävä lause: ”Minä en ymmärrä tätä, miten joku viiden minuutin suoritus tekee jostain ihmisestä niin tärkeän, paljon tärkeämmän kuin se, joka on vuosia lasta hoitanut ja ollut hänelle sosiaalinen vanhempi ja läsnä hänen lapsuudessaan.” Kasvi viittasi keskustelussa myös sukupuolinormin kyseenalaistamiseen nostamalla intersukupuoliset keskusteluun, vaikka sanat eivät aivan täysin kohdalleen osuneetkaan.
Oras Tynkkysen vastauspuheenvuoro Räsäsen hylkäysesityspuheenvuoroon ja Oinosen puheenvuoroon ovat tyylipuhtaita coup de grâceja: yliajetun ei ole syytä jäädä kitumaan. Vastauksessaan Räsäselle hän tiivistää lakiesityksen tarkoituksen hyvin: ”Tällä lailla ei turvata kenellekään rakastavia vanhempia, mutta tällä lailla turvataan se, että kahden samaa sukupuolta olevan vanhemman perheessä kasvavilla lapsilla on täydet oikeudet ja paremmat mahdollisuudet kasvaa.”
Raimo Vistbacka osoitti valtavaa tekopyhyyttä pitäessään hallituspuolueiden kansanedustajien kenties kokemaan solidaarisuutta hallituksen esitystä kohtaan moitittavana. Vistbacka ”unohti” että eduskunnassa on aivan rutiinikäytössä ryhmäpäätökset ja -kuri, jotka ovat paljon tuota solidaarisuutta järeämpiä pakkopaitoja ja joita käytetään ilman Vistbackan ilmaisemaa moraalistakrapulaa sellaisissa kysymyksissä kuin Lex Nokia. Vistbacka tuntui myös ajattelevan että arvoihin vetoaminen muodostaisi jonkinlaisen suojaavan kuplan joka nostaa mielipiteet kaiken arvostelun yläpuolelle.
Monet lakiesityksen vastustajat vetosivat valiokunnan esitykseen sisältyvässä vastalauseessa esitettyihin oheishuoltajuuden vahvistamiseen ja perintökaaren muuttamiseen parempina keinoina vastaavien tavoitteiden saavuttamiseksi kuin lakiesityksellä. Tämä tarjoaa oivan tilaisuuden vedota toiseen yleiseen periaatteeseen: Okkamin partaveitseen. Tämä periaatehan sanelee, että useista vaihtoehtoisista tavoista ratkaista ongelma paras on se yksinkertaisin. Yksinkertaisin tapa ratkaista ne ongelmat joihin tällä hallituksen esityksellä tavoitellaan ratkaisua olisi hyväksyä Tynkkysen lakialoite sukupuolineutraalista avioliitosta. Kriittisesti tarkastellen tämä lakiesitys on huonompi ratkaisu kuin lakialoite koska se pitää yllä monimutkaisempaa säätelyä erillisen, mutta samansisältöisen instituution luomiseksi avioliitolle.
Perssuomalaisten itku äänestyksen sijoittumisesta heidän puoluekokousvalmistelujensa päälle ei saa kyllä tippaakaan sympatiaa minulta: eduskuntatyö on ensisijaista ja jos se menee päällekäin toisen tapahtuman kanssa kansanedustajien on valittava kumpi heille on tärkeämpää. Onkin syytä katsoa tarkkaan mitä perssuomalaiset kansanedustajat valitsevat koska se on varmasti rehellisempää kuin heidän puheensa asiasta. ”Kyllähän me olis se kaadettu mut oli se puoluekokous…” ja ”isommat puolueet taas sivuutti meidät kun me ollaan niille uhka” on varmasti äänestyksen jälkeen monta kertaa kuultuja paskapuheita perssuomalaisessa populismissa.
Pentti Oinonen osoitti keskustelussa, että vaikka hänen mukaansa ”yhteiskuntamme on muuttunut nopeasti viimeisten vuosikymmenten aikana”, toiset meistä eivät vielä vuosituhansissakaan ole päässeet puusta pitkään. Yhtä alatyylisiä puheita ei ole kuultu sitten parisuhdelakikeskustelun. Puhetta eduskunnassa johtanut varapuhemies Seppo Kääriäinen ansaitsee kunnon aasin korvat siitä ettei puuttunut kansanedustajan asiattomiin puheisiin eleelläkään. Pers-Penan puheenvuorosta on kuitenkin irrotettavissa kaksi erinomaista ajatusta kun seulotaan helmet paskasta: koulukiusaamiseen puuttumiseen on osoitettava enemmän määrärahoja ja koulujen sukupuolivalistusta on kehitettävä vieläkin. Oinosella tuntuu olevan vankka luottamus puolueen puheenjohtajan sietokykyyn, kun hänen kosiskelemansa hauvelitkaan eivät olleet myötämielisiä.
Jo ensimmäisessä käsittelyssä lakiesitystä vankasti puolustaneet Timo Heinonen ja Sampsa Kataja tekivät jälleen hyvää työtä ja mukaan liittyi Jari Larikka parilla hyvällä puheenvuorolla. Parivaljakosta Katajalta irtosi tällä kertaa terävämpi lausahdus: ”On vaikea ymmärtää, miten esitys ja laki, joka parantaa lapsen oikeuksia esimerkiksi perintöön, huoltajuuteen, tapaamisoikeuteen vanhempiinsa, jotenkin lisäisi sitä kiusaamista esimerkiksi kouluissa.”
Oiva Kaltiokumpu ei tuonut keskusteluun mitään uutta vaan toisti samoja virheellisiä ja aiheettomia pelkoja kuin ensimmäisessäkin käsittelyssä. Kaltiokummun jälleen esille nostama väite, että ”lapsella on oikeus sekä äitiin että isään” herätti minut ajattelemaan asiaa. Missä näin sanotaan? Onko tällainen oikeus kirjattu johonkin? Tätä kuulee toistettavan papukaijan lailla, mutta onko väitteelle jokin kestävästikin perusteltu normi? Kaikenlaista hömppää luonnollisuudesta ja ”luonnon laista” on kuultu paljon, mutta jos jätetään ”ruuvi ja mutteri” -ajattelu omaan arvoonsa, löytyykö tällainen kirjaus esimerkiksi lapsen oikeuksien julistuksesta tai jostain muusta lähteestä?
”Lapin seriffi” näytti unohtavan sen, että loppujen lopuksi vanhemmat ovat keskeisiä lapsensa elämänpiirin määrittäjinä. Jos lapsen sosiaalinen äiti sattuisi olemaan sitä mieltä että lapsen kontakti Pentti- ja Oiva-setiin minimoidaan kun sedät ovat niin konservatiivisia, näin tapahtuu, sanoipa laki mitä tahansa. Sukulaisilla, vanhempien ulkopuolella, ei ole mitään oikeuksia suhteessa lapseen, vaikka Kaltiokumpu sellaista tuntuu esittävänkin. Edelleen on syytä muistaa, että perheen sisäisessä adoptiossa lienee kysymys tilanteista jossa biologinen isä on ainoa sukunsa edustaja joka ikinä tietää mitään lapsesta tai joissa kontakti sukuun halutaankin säilyttää biologisen isän kuoltua. Jos tarkastelua haluaa laajentaa, joutuu pohtimaan mahtaako Kaltiokumpu vastustaa kaikkia adoptioita esimerkiksi Kiinasta koska niissähän lapselta riistetään kokonainen kulttuuri ja tarjotaan tilalle yhteisö jossa hän on silminnähden erilainen.
Keskuselusta kävi varsin surullisella tavalla ilmi, että kansanedustajat eivät ole ollenkaan valmiita vielä laajentamaan perheenmääritelmää kattamaan kolmi- ja neliapilaperheet. Äänestys perjantaina tuottanee kuitenkin hyväksyvän tuloksen, joten parempaan päin ollaan selvästi menossa.