Danny (Jeremy Irvine) jää kiinni ottamasta suihin lukionsa amerikkalaisen jalkapallojoukkueen tähdeltä Joelta (Karl Glusman) ja valmentajaisä potkaisee hänet ulos kotoa. Danny hakeutuu New Yorkiin ja törmää kadulla eläviin ja huoraaviin Rayhin (Jonny Beauchamp) ja kumppaneihin. Hän joutuu oman mylläkkänsä keskellä keskelle paljon suurempia tapahtumia Christopher streetin Stonewall Innin ympärillä 1969.
Emmerichin tulkinta Stonewallin mellakoista on lukemattomissa arvioissa haukuttu pataluhaksi mm. koska se esittää mellakat romantisoidusti ja valtavirtaa komealla valkoisella kiiltokuvahomomiehellä kosiskellen. Hyvä, en väitä vastaan. Stonewall nostaa minusta kohtuullisesti, joskin ehkä silotellusti, esille sen miten sietämättömissä oloissa katujen homolapset elivät tuolloin. Rayn ja kumppanien vihaisuus ei kuitenkaan jää valjuksi.
Fiktiivisen Dannyn nostaminen keskiöön teki hallaa elokuvan tarkoitukselle. Dannyn ”seikkailu” mellakoissa ja niihin johtavissa tapahtumissa jäävät henkilökohtaisen draaman varjoon tavalla joka ei ole hyväksyttävä kun elokuva kertoo merkittävästä käännekohdasta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen ihmisoikeustaistelussa. Elokuvan päähenkilö on turisti muiden sodan taistelutantereella.
Eurooppalaista historiaa lukenutta homoaktiivia pikkuisen sieppaa Stonewallin tapahtumien piirtäminen koko maailman seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen ihmisoikeustaistelun käännekohdaksi. Se on sitä amerikkalaisen kulttuurihegemoniakoneiston kautta, mutta historiallisesti sen vaikutus esimerkiksi Pohjoismaissa oli heti vähäinen ja kaikui tänne asti vasta vuosikymmenien kuluessa. Eurooppalainen hidas muutos ennen toista maailman sotaa unohdetaan amerikkalaiskeskeisessä näkökulmassa kokonaan. Eikä Mattachine societyn työtä ja marsseja ennen New Yorkin Gay Liberation March:ia 1970 nosteta tarpeeksi esille. Kyllä, se oli ensimmäinen suuri pride-marssien edeltäjä mutta se ei ollut ensimmäinen eikä nykyisiä pride-kulkueita järjestetä sen muistoksi.
Hiukan happamalta maistuu mattachineläisten ja stonewallilaisten piirtäminen toisiaan vastustavina ryhminä. Ristiriitoja varmasti oli, näemmehän vastaavan kiistan suoran toiminnan ja lobbauksen kannattajien välillä tänäkin päivänä, mutta aikalaiset sanovat että Mattachine aktiivien osaaminen viestinnässä oli keskeistä siinä että Stonewallin monipäiväisistä mellakoista tuli käännekohta.
Stonewall ei ole erityisen hyvä elokuva missään merkityksessä. Se yksinkertaistaa monimutkaisia tapahtumia liikaa ja jättää ne tavanomaisen henkilökohtaisen draaman taustalle kulisseiksi. Parhaalla tahdollakin voin antaa sille vain kouluarvosanan 7. Elokuvan voi halutessaan katsoa esimerkiksi Cineast-palvelussa (ilmaiseksi) ja lukea siitä lisää Wikipedia-artikkelista.