Eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen kanta seurakuntalehtien jakoon on mielestäni hyvin perusteltu. Siinä kun Juhani Happonen ihmettelee kantaa, minä ihmettelen Happosenkin mainitsemien oikeusoppineiden kritiikkiä päätöstä kohtaan. En voi olla näkemättä arvostelijoiden sortuvan juuri päinvastaiseen puolueellisuuteen asiassa kuin mistä Happonen Jukka Lindstedtiä syyttää. Apulaisoikeusasiamiehen kannanotto on yksi ensimmäisiä ratkaisuja, jotka antavat perustuslakiin sisältyvälle ns. negatiiviselle uskonvapaudelle todellista merkitystä. Lakia on toistaiseksi sovellettu uskonnottomuutta syrjien ja tuota negatiivista uskonvapautta vähätellen.
Koska sanan- ja uskonvapauden yhdistelmänä syntyy oikeus käyttää julkista tilaa ja joukkoviestimiä (televisiota, radiota, ulkomainontaa) uskonnollisen sanoman välittämiseen täytyy samaa lakia tulkita niin, että negatiivinen uskonvapaus turvataan. Perustuslaissa säädetty yksityisyydensuoja ja kotirauha laajentavat tätä oikeutta siten, että yksityisessä tilassa tällainen viestintä on ilman etukäteen annettua suostumusta – esimerkiksi jäsenyyttä yhteisössä – ehdottomasti kiellettyä. Uskonto ei suomalaisessa yhteiskunnassa kuulu kaupallisiin hyödykkeisiin eivätkä sitä koske kuluttajansuojamääräykset, joten sitä ei voida myöskään pitää vapaan mainonnan piiriin kuuluvana. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi juuri sitä, että kohdistettu uskonnollinen viestintä – olipa se sitten kirje, sähköposti, puhelu tai ilmaisjakelulehti – ei voi olla sallittua. Postilaatikko kuuluu rauhoitetun yksityisen tilan piiriin ja kansalaisella on oikeus valita, millaista viestintää hän haluaa vastaanottaa. Vastaavasti ovelta ovelle tapahtuva uskonnon tyrkyttäminen on vielä vakavampi rikkomus uskonrauhaa kohtaan ja onkin mielenkiintoista nähdä koska ensimmäiset rangaistukset tästä toiminnasta tuomitaan.