Suomen evankelis-luterilainen opiskelija- ja koululaislähetys, tuttavallisemmin OPKO, teki vajaa kuukausi sitten propaganda-attentaatin VIP-lehdellä Kuopion yliopistokampuksella. Canthian käytävällä silmääni sattunut osittain esillä ollut takakansi herätti epäilyksen ja pikainen selailu vahvisti, että kyseessä todellakin on fundamentalistis-konservatiivinen kristillinen julkaisu. Tunsin pahoinvointia järjenvastaisen propagandan levittämisestä tieteen tuotantolaitoksessa. Pahoinvointi oli kuitenkin nopeasti ohi menevää siihen loukatuksi tulemiseen raivoon verrattuna jota koin kun löysin tuon saman julkaisun postilaatikostani. Ärtymystäni siivitti huomattavasti se että tuo yksityisen kotini jatke yksiselitteisesti ja näkyvästi kieltää mainosten ja uskonnollisten julkaisujen jakelemisen kotiini.
Olen lopen kyllästynyt tähän kädenvääntöön itsestään selvästä asiasta, koska olen joutunut opettamaan kiellon merkitystä toistuvasti Kuopiossa ilmaisjakelusta vastaavalle Suoralähetykselle. Olen ilmoittanut seurakuntalehden toimitukseen ja Suoralähetykselle nimenomaisen tahtoni ettei seurakuntalehteä jaettaisi minun osoitteeseeni. Olen joutunut molempia useamman kerran huomauttamaan kiellon rikkomisesta ja se jatkuu edelleen. (Suoralähetys on kyllä muutenkin kovakalloinen, he eivät tunnu ymmärtävän että ollakseen ilmaisjakelua julkaisussa täytyy olla toimitettua sisältöä joten asuntolehdet ovat mainoksia.)
Päätin tuon OPKO:n jakelun jälkeen koventaa linjaa ja huomauttaa tuntuvammin viranomaisen kautta. Vastauksena sähköiseen rikosilmoitukseeni sain puhelun Kuopion poliisista. Varsin asiallinen ja näkökulmani hyvin ymmärtänyt poliisi totesi, että valitettavasti asiasta ei kannata tutkintaa tehdä sen paremmin uskonrauhanrikkomisena, kotirauhanhäiritsemisenä kuin ilkivaltanakaan. Hänen näkemyksensä mukaan viimeksi mainittu on kirjoitettu lakiin niin laveasti että sillä olisi pienen pieni mahdollisuus tarttua, mutta kahden edellisen tunnusmerkistö ei täyty. Tämä on varsin erikoista kun kotirauhaa voi nykyään rikkoa tekstiviesteilläkin. Minun olisi ollut mahdollista viedä prosessia eteenpäin, mutta en katsonut tarpeelliseksi haaskata poliisin voimavaroja tutkintaan, joka ei johda mihinkään lainsäädännön puutteellisuuden vuoksi.
Erityisen ongelmalliseksi tilanteen tekee se, että ei ole mitään muuta reittiä ajaa asiaa. Oikeusasiamiehen päivystävä lakimies piti tilannetta aivan yhtä ongelmallisena kuin poliisikin, mutta ei myöskään keksinyt mitään keinoa saattaa asiaa vireille oikeusjärjestelmän kautta. Oikeuskansleri tai -asiamies eivät voi tutkia kanteluita lainsäädäntöä tai yksityistä toimijaa vastaan ja seurakuntien osalta linjaus on jo yksiselitteisesti tehty, sitä ei vain kunnioiteta. Eduskunnan oikeusasiamies on neljä ja kolme vuotta vanhoissa ratkaisuissaan asettunut yksiselitteisesti ja toistuvasti sille kannalle, että viestin vastaanottajalla täytyy olla oikeus valita vastaanottamansa viestit ja seurakuntien tulisi käyttää oikein kohdennettua jakelua vain jäseniinsä. Tämä siitä huolimatta että perustuslakivaliokunta asettui suosimaan uskovaisia. Sekä Kuopion poliisi että eduskunnan oikeusasiamiehen kanslia ohjasivat minut keskustelemaan asiasta lainsäädäntövallan kanssa.
Suomen perustuslaki turvaa kansalaisten yhdenvertaisuuden, kieltää syrjinnän vakaumuksen perusteella, säätää uskonnon ja omantunnon vapauden ja turvaa sananvapauden. Perustuslain nojalla annetut lait sanan- tai uskonnonvapauden käyttämisestä eivät anna mitään osviittaa tähän asiaan. Rikoslaissa kummittelee edelleen keskiajan haamuna erityinen suoja uskonnon harjoittamiselle. Tämä on kirjoitettu sellaiseen muotoon, että se koskee vain vapautta harjoittaa uskontoaan julkisesti kenenkään estämättä tai häiritsemättä, mutta ei turvaa perustuslaissa turvattua ns. negatiivista uskonnonvapautta millään tavalla. Rikoslain uskonrauhaa koskeva pykälä itseasiassa rajoittaa vapaa-ajattelijoiden sananvapautta uskonnon kritiikkiin kuten tuore oikeustapaus osoittaa. Meillä on siis itseasiassa alemmassa lainsäädännössä perustuslain uskonnollisen yhdenvertaisuuden mitätöivät pykälät jotka asettavat uskomisen edelleen uskomattomuutta suositumpaan asemaan.
Korkein hallinto-oikeus on eräässä ratkaisussaan todennut, että väestötietojärjestelmä ei ole sellainen julkinen rekisteri, josta tietojen saamiseen olisi ehdoton oikeus. Ratkaisussaan KHO katsoo ettei tietojen luovuttamatta jättämispäätös loukkaa sanan- tai uskonnonvapautta. Tämä ratkaisu ei suoranaisesti liity osoitteettomaan jakeluun, mutta linjaa selvästi että yksilön oikeus yksityisyydensuojaan on vahvempi kuin organisaation oikeus levittää uskonnonvapauden piiriin kuuluvaa materiaalia eli käyttää sananvapauttaan. Tästä täytyy johdonmukaisesti seurata se, että yksilön erityinen kielto on vahvempi kuin organisaation yleinen oikeus.
Uskonnon- ja sananvapauden välillä on selvä jännite, mutta jotta molemmat voisivat toteutua yhtäläisinä, täytyy joukkoviestinnän vastaanottajalla olla sen kaikissa muodoissa oikeus kieltäytyä viestien vastaanottamisesta. Nyt kyseessä olevalla sektorilla viestejä välittävät mm. Itella ja Suoralähetys liiketaloudellisen perustein myytävänä palveluna. Palvelutoiminnassaan niiden täytyy kunnioittaa kansalaisten perusoikeuksia. Eduskunnan oikeusasiamiehen selvän kannan mukaan myös seurakuntien tulisi siirtyä jakelussaan käyttämään osoitteellisia jakelumuotoja kohdistettuna vain jäsenilleen. Nykytilanteen vakavin ongelma on kuitenkin se, että yksittäisellä kansalaisella ei ole mitään keinoa puolustaa oikeuksiaan uppiniskaisia, välinpitämättömiä ja huolimattomia jakelijoita vastaan. Näin olleen perustuslain turvaamat oikeudet jäävät sanahelinäksi ja mikä vielä pahempaa, uskovaisten oikeudet asettuvat etuoikeutettuun asemaan – se siitä yhdenvertaisuudesta sitten. Onko Suomi kristillinen diktatuuri vai kunnioittaako se aidosti myös uskonnottomien ja muiden uskontokuntien edustajien oikeuksia? Muuttaako eduskunta rikoslakia?