Markku Myllykangas kirjoitti 23.7. varsin purevasti ja osuvasti jumalanpilkan vanhanaikaisuudesta. Vapaa-ajattelijoiden ja uskovaisten kissanhännän veto rikosilmoitusten ja tutkintapyyntöjen kautta on todella naurettavaa, mutta osoittaa hyvin, kuin ajastaan jäänyt rikoslakimme sisältämä jumalanpilkka on.
Jumalanpilkkaa yritettiin modernisoida rikoslain uudistamisen yhteydessä ja rikos saikin nimikkeekseen ”uskonrauhan rikkominen”. Vaikka rikoksen kuvausta muutettiin siten, että se nyt kattaa myös muut kirkot ja uskontokunnat kuin evankelisluterisen valtionkirkon, perusongelma säilyi: moniarvoisessa yhteiskunnassa uskonnollisille tunteille ei voida antaa erityissuojaa.
Moniarvoisessa yhteiskunnassa pyhä ei ole enää yhteistä, vaan jokainen pitää jotakin pyhänä tai kuten Kuikka (25.7.) asian muotoili: ”on asioita, jotka ovat kunnioitettavia, erotettuja arjesta, määrittelemättömiä, uskojalle pyhiä asioita, esineitä tai henkilöitä, joita ei haluta turmella tai loukata”. Myllykankaan mainitsema Muhammed-pilakuvakohu on tästä mainio esimerkki. Meillä jokaisella on omat Kuikan kuvaukseen sopivat asiamme, ja kenties esineemme ja henkilömmekin, mutta on väärin asettaa lainsäädännössä suosituimmuusasemaan niitä ”pyhiä” asioita, jotka mielletään uskonnollisiksi.
Jo nyt on viranomaisten toimesta jouduttu ratkomaan kysymystä siitä, mikä on uskonto. Koska tämä vaatii aina tulkintaa, ei voida yksiselitteisesti määritellä myöskään sitä, mikä kuuluu uskonrauhan piiriin. Selvää on, että uskon- ja sananvapaus ovat korkeampia normeja kuin uskonrauha eli uskonrauhan turvaamisella ei voida rajoittaa kenenkään sanan- tai uskonnonvapautta. Tästä syystä jumalanpilkka, olipa sen nimi laissa mikä tahansa, tulisi poistaa rikoslaista.
Myllykangas astuu kirjoituksensa (23.7.) lopussa harhaan kritisoidessaan Hesarissa ilmestynyttä Pekka Särkiön kirjoitusta. Myllykangas esittää, että Särkiön logiikalla ”blondivitsit pitää panna pannaan”. Vaikka olenkin aivan samaa mieltä siitä, että alkuperäisen kirjoituksen kirjoittajalta on päässyt suhteellisuuden taju hukkumaan pahan kerran, en malta olla muistuttamatta Myllykangasta siitä, että sanomamme paitsi kuvaa, myös muokkaa todellisuutta. Sillä, miten asioista puhumme, on vaikutusta siihen, miten niihin suhtaudumme. Blondivitsit eivät tätä vielä erityisen hyvin havainnollista, mutta homo- tai somalivitsit osoittavat paremmin, millaisista tekijöistä arkipäivän syrjintä muodostuu. Siispä olen jossain määrin samoilla linjoilla myös Kuikan (25.7.) kanssa, mutta ehdottomasti sitä mieltä, että asia ei kuulu lainsäädännöllä ratkottaviin ongelmiin.