David Martín tulee tunnetuksi jännitysjatkokertomusten kirjoittajana pienessä barcelonalaisessa lehdessä ja siirtyy nylkyrikaksikon johtamalle pienkustantamolle kirjoittamaan loputonta sarjaa dekkareita salanimellä. Uupumisen, tuupertumisen ja lääkärin antaman kuolemantuomion jälkeen David saa yhden miehen kustantamolta uskomattoman tarjouksen, mutta tarttuu siihen vasta ajettuaan itsensä loppuun umpikujassa. Kustantaja haluaa uskonnon kirjan muodossa ja nostaa Davidin niskavillat pystyyn. Saatuaan tietää asuvansa samassa talossa ja kirjoittavansa samalla kirjoituskoneella kuin asianajaja jonka väitetään tulleen hulluksi ryhdyttyään kirjailijaksi tuossa talossa David alkaa penkoa menneisyyttä ja ajautuu vyyhtiin joka voi tappaa hänet.
Enkelipelin ruumisluku (body count) pärjää helposti toimintalokuvallekin. Kuolema onkin Zafónin Enkelipelin ja aiemman Tuulen varjon kantavia teemoja, se on aina läsnä. Lisäksi molemmissa kirjoissa on tuhti ripaus mystiikkaa kirjoitettuna takaportilla niin että ne voisi selittää myös järkiperäisesti. Zafón kirjoittaa erinomaisesti – joskin minulla on aina käännöskirjoista näin sanoessani epäilys kääntäjän, tässä tapauksessa kääntäjien Tarja Härkösen ja Anu Partasen, osuudesta erinomaisuuteen, mutta kuten Tuulen varjo, myöskään Enkelipeli ei ole kirja jonka ahmin. Enkelipeli oli tässä suhteessa hiukan parempi kuin Tuulen varjo. Vaikka näenkin erinomaisuutta kirjassa, en silti ymmärrä hypeä jota kustantaja sille yrittää nostattaa.
Enkelipeli
Carlos Ruiz Zafón
Keuruu 2009
alkuperäisnimi: El juego del ángel, suomennos Tarja Härkönen ja Anu Partanen